''näen hetken sun ääriviivasi''

Yritin kirjoittaa ääripäästä toiseen menemiseen. Jäin kuitenkin jumiin, kun yritin miettiä pintaa syvemmälle. Tuijotampa hetkisen tätä ruutua ja mietin mistä kirjoitan.

No nukuin huonosti ja pyörin puolikkaan yön, välillä silittelin hänen tukkaansa ja toivoin salaa, että hän heräisi. Aamulla sängyssä mietin pääni sisällä olenko pahalla vai hyvällä päällä. Hetken mietittyäni päädyin jälkimmäiseen vaihtoehoon. Koulua oli vain muutama tunti. Puolessavälissä kävely matkaani linja-autoasemalle tajusin, että kamerani jäi asuntolalle. Pienen hetken mietin annanko olla vai otanko riskin myöhästyä bussista. Päätin ottaa riskin ja lähdin juoksemaan takaisin päin. Ehdin bussiin ja olin jopa kaksi minuuttia etuajassa. Pidän bussimatkoista, pidän kun saan olla hiljaa, rentoutua ja katsella jo tutuiksi tulleita maisemia. Nykyään bussit joilla kuljen, ovat aivan täynnä ja se ei totisesti ole kivaa. En jäänyt kotipysäkilläni pois vaan jatkoin tampereelle, mistä pyysin isää hakemaan.(Pelkästään vain siksi, että en jaksanut yrittääkkään tunkea ihmistäyteisen kapean käytävän läpi kassini kanssa.) Onneksi päätepysäkki oli isän työmatkan varrella. Illan vietin mummilassa ja join monta kuppia teetä, lueskelin vähän ja lämmittelin ihana koira sylissäni. Minulla oli mukavaa. Istuin rannassa ja muistelin edellisten syksyjen iltoja. Sitä, kun kävelin hämärässä, kengät kädessäni ja sitä, kun katulamput vähän räpsyen syttyivät ja hengitys melkeinpä vähän huurusi. 

''i tried to be perfect but nothing''

Kesä on ohi. Näin eräänä yönä kaunista unta, siinä olin kaunis ja sanoin ikuisesti. Se oli kaunein näkemäni uni, mutta minä en ollut ehkä minä. Se oli aivan, kun elokuvasta ja aurinko paistoi kirkkaasti. Yritän tulkita itseäni, mutta turhaan. ''Kaikki on hyvin'' hän sanoi ja halasi minua tiukasti.

''sinä olet kaunis ja jos tahdot''

Tänään, kun kävelin juna-asemalle, kaaduin ja nopeasti veri valui polvesta kengälleni. Annoin olla ja kiroten naurahdin itselleni. Moni ohikulkija vilkaisi jalkaani. Toivoin, että joku olisi tarjonnut paperia, mutta ei. Junassa painoin polveani sukalla. Kotona äiti kysyi olinko humalassa. Ei, en ollut. 

Oon ollut ja oon aika levoton. Levottomuus on lisääntynyt ja oon ollut pahana. Puran sen vääriin ihmisiin. Esimerkiksi vanhempiin. Kuitenkin erityisesti yksi ihminen on siihen aivan väärä, nimittäin hän. Eilen illalla kirjoitin hänen selkäänsä, että olen onnellinen sotku. Muutamasta asiasta sen lisäksi olen kuitenkin täysin varma. Yksi niistä on se, että inspiroidun hänestä joka päivä.

Huomenna alkaa kesäloman viimeinen viikko. Mielelläni mä palaan asuntolaan, mutta on haikea ajatella, että meidän tämä kesä on pian ohi. Tahtoisin nyt enemmän, kun mitään olla joka ikisen minuutin hänen vierellään. Kaksi yötä ja olen taas hänen luonaan. Kirjoitin, että nyt kaksi yötä erossa tuntuu erityisen pahalta, mutta ainahan se tuntuu. Minua ei haittaa, jos huominen menee hitaasti. Aijon nauttia siitä, että kesäloman viimeisen viikon ensimmäinen päivä ei meinaa ehkä loppua.

''valkoinen on mieli, joka kuvia liimaa kiinni''

Mä kirjoitan nyt vain perhereissusta. Vaikka ruisrockista kirjoittaminen tuntuisi paljon luontevammalta, koska siitä on vain päivänverran. Kirjoitan siitä vasta, kun saan joltakin muutaman kuvan sieltä. 

Oltiin kaksi yötä perheen kesken Lohjalla ja Porvoossa. En muista, koska oltaisiin oltu ihan vaan nelisteen jossakin reissussa. Aina on joku kaveri tai tuttavaperhe ollut mukana. Toisaalta oli kiva olla näin, sain olla se nuorin, jonka ei tarvitse huolehtia yhtään mistään. Porvoon vanhakaupunki oli kaunis, olisin voinut jäädä sinne pidemmäksikin aikaa ja valokuvata niin paljon kuin sielu sietää. Kun kävelin niillä kapeilla vanhoilla mukulakivisillä kaduilla, inspiroiduin hurjasti. En muista, koska viimeksi olisin inspiroitunut noin paljon jostakin. (Okei, jos yhtä tyttöä ja musiikkia ei lasketa.) Näin myös yhtä koulukaveria ja hänen kavereitaan. Istuskeltiin yhden luona kahvilla ja katselimme televisiota, sielä oli myös oikein siliteltävä koira josta kovasti pidin. Yöllä mä vihkooni kirjoitin ja kirjoitin, eikä siihen meinannut tulla loppua. Kirjoitin kauniista Porvoosta, jota mä vielä tulisin ikävöimään ja kirjoitin hänestä, jonka luo minulla oli kova ikävä, niin kova, että melkein sattui. 

''jos vain vierelläs oon, ei oo jäljellä pelkoo''

''jos ihmiset hylkää, maailma selän kääntää

pysy lähellä mua

me rakkautta suojellaan

sitä puolustetaan, mihin tahansa hintaan

Sä olet mun

mä sun''

''Kuinka mä olen löytänyt hänet'' ja monen monta kehua, minun päässäni lähes huusi, kun tajusin ettemme ollutkaan menossa hänen luokseen. Hänellä oli yllätys, minulle. Kukaan ei ole koskaan tehnyt minulle mitään sellaista, enkä haluaisikaan, että kukaan muu olisikaan. Minun teki mieli hypätä syleilyysi, siinä kaikkien edessä hämeenkadulla. Olisipa minulla ollut kamera, niin olisin voinut ikuistaa tämän unohtumattoman hetken. Joka on kuitenkin onneksi ikuistettu jonnekkin muualle, onhan se unohtumaton.

Olen pohtinut tällaista: En ole pitkään aikaan ollut huoleton omaitseni. Musta tuntuu, että ennen olin kovinkin huoleton. En kuitenkaan ole varma, voi olla, että kuvittelen vain. Ja jos olinkin, niin ehkäpä minusta on sitten tullut vastuullisempi, mikä on ihan hyvä, eihän mulla ole enään pitää matkaa täysi-ikäisyyteen. Joka tapauksessa, hänen kanssaan minä olen se huoleton pieni Jenny, mikä ehkä joskus olin. Stressi elämästä ja tulevaisuudesta vain kaikkoaa, kun hän on vieressäni. 

Minulla ei ole mitään kuvaa, mikä olisi yhtä paljon, kuin tämä kaikki. Tämä tämänlainen onni, mille ei ole sanoja, eikä kuvia, eli tuhatkaan sanaa ei riitä. Nyt mä lähden pakkaamaan, lähden viikonlopuksi leirille.

''And I belong to you 'cause my heart is red''

Olin hänen kanssaan, neljä yötä ja lähes neljä päivää. Vihdoinkin saatoin olla ilman ikävää, hukuttautua hänen katseeseensa ja tähän tunteeseen. Aika vaan kuluu, jokainen hetki on liian vähän, vaikka oikeasti jokainen hetki on niin paljon. Hänen kanssaan olen täynnä onnea. Luulen, että hänkin. Tämä Juhannus oli erilanen. Me vaan oltiin. Me käytiin pihalla, istuttiin vuorotellen pyörän tarakalla. Me käytiin syöttämässä sorsia. Me pelattiin korttia. Me hymyiltiin, pärskähdeltiin hullunlailla nauramaan toisillemme, itsellemme ja meille. Me makoilimme vierekkäin, välillä selät vastakkain. Me katseltiin leffoja, välillä keskittyen elokuvaan, välillä toisiimme. Me kuuntelimme musiikkia, söimme ja juttelimme. Me olimme lähekkäin. Me oltiin me. Me ollaan me. Tästä me koostumme. Me koostumme toisistamme.

''nyt saa avata silmät, ollaan melkein perillä''

Aamupäivästä käytiin ostamassa kaverin kanssa liput ruisrockiin. Eniten odotan, että saan olla lähes hukkuimaisillani Olavi Uusivirran lähes kylmiä väreitä tuottavaan ääneen. Ne biisit tuovat mieleeni monia huolettomia ja ei niin huolettomia kesäiltoja parin vuoden takaa. Monista uusimmista kappaleista mun mieleeni tulee kuitenkin minä ja hän, eli me, meidän onnemme. Meidän yhdessävietettyjä aamuja, päiviä, iltoja ja öitä. Se, kun mä nukahdin hänen syliinsä asuntolan sohvalla. Se meidän yhteinen kävelyretki, joka oli ehkä tarkoitettukin käveltäväksi hetkeksi eksyksiin. Se, kun hän kesken koulupäivän toi minulle kukkasen, jonka mä asetin korvani taa. Se, kun syötiin kevään ensimmäiset jäätelöt ja juteltiin meistä. Sen jälkeen halattiin ja mun poskille tipahti taas salaa yksi onnen kyynel. Se, kun hän odotteli bussiasemalla kotiin lähtevää bussia ja mä lautailin lujaa hänen luokseen, että näen hänet vielä kerran ennen seuraavaa viikkoa. Se, kun sä raapustit meidän nimikirjaimet vanhan venevajan seinään. Moni Olavin biisi, muistuttaa minua kaikesta tästä ja paljon muustakin. Moni Olavin biisi saa minut muistelemaan, ikävöimään, haaveilemaan yhteisestä tulevaisuudesta ja tajuamaan kerta toisensa jälkeen, kuinka onnellinen olen hänen kanssaan.

 Mä pyöräilin, tallustin kapeaa polkua, jossa pisimmät heinät osuivat mun olkapäihin. Päädyin kauniille niitylle, luin kirjaa, join mehua ja keräsin kukkia. Kukkia kerätessä mä lauleskelin huolettomana, kuuntelin poikasiaan suojelevan fasaanin ääntä, ja mietin, kuinka onnellisuus huokui minusta.

''sä heräisit siinä mä oisin ja sanoisin kulta''

Olin kaksi päivää ja yön Turussa. Voisin kirjoittaa pitkästi kaikesta siitä, voisin kirjoittaa museoretkistä, meren rannasta, maailman parhaimmista patongeista, iloisista ihmisistä, jotka saivat mut haaveilemaan ja miettimään häntä. Näin onnellisia pareja istumassa puistossa ja mä näin hänet ja minut siinä. Hän ei kuitenkaan ollut siinä. Mulla oli ikävä, hyvällä tavalla ikävä.

Mä en kirjoita enempää Turun reissusta, nyt ei tunnu siltä. Ilman sua mun lähellä, joskus tuntuu niin, niin yksinäiseltä. Ei sitä osaa selittää. Tuntuu, että jotkut laulujen säveltäjät ja sanoittajat ovat tunteneet samalla tavalla. Tiedän, en ole yksin. Hän on, mutta ei vieressäni. Kun kuuntelen muutamaa biisiä vuorotellen, kuulen heti alusta asti yksinäisyyden ja ikävän. Mä tahdon painautua häneen tiukasti kii ja olla päästämättä irti. Mä en tahdo, että meidän välissä on mitään. Mun sydän on täynnä kliseisiltä kuulostavia lauseita ja ikävää. En tiedä, nähdäänkö me pian vai kohta, mutta se aika tuntuu liian pitkältä. Mä en ole nyt siinä mihin kuulun. Mä voisin mennä katolle istumaan, odottaa vaikka kokoyön. Odottaa tähdenlentoa, kun näkisin sen, sulkisin silmäni ja toivoisin sinut tänne, tai minut sinne, tai meidät ihan mihinkä vain. Haluan tallettaa meidän jokaisen hetken ja piilottaa ne, niin ettei mikään voi niitä hukuttaa.

''Something about the way your hair falls in your face''

Kirjoitin blogitekstin kolmenpäivän ajalta päähäni pyöräillessäni jalkapallokentältä kotiin. Taistellessani puhelimeni kanssa kaikki teksti pyyhkiytyi päästäni, mutta koitan löytää tekstin uudelleen.

Torstaina päivällä menin bussilla hakemaan tyttöäni Tampereelta. Oi mä olin niin onnessani. Kolmena viimeisimpänä aamuna, kun heräsin, vieressäni ei ollutkaan vaan seinä. Vieressäni oli hän. Oli ihana saada illalla käpertyä hänen kainaloonsa ja kuunnella sitä suloista tuhinaa, joka hänen nukkuessaan kuuluu. Oli ihana puhua meistä. Oli ihana kuunnella, kun hän nauraa meidän tyhmille jutuillemme. Oli ihana nähdä, kun hän hymyilee. Oli ihana tuntea hänen lämpönsä. Voisin jatkaa tuota listaa pitkälle.
Lauantaina käytiin Tampereen prideillä marssimassa. Tänään mä saatoin hänet juna-asemalle. Katsoin, kuinka kaunis hän oli kukkamekossaan, suukotin hänen kaulaansa ja halasin. Olisin tahtonut jäädä siihen halaukseen pitkäksi aikaa, mutta oli juostava karkuun mun kyyneleitä. Olen tehnyt niin koko loppu päivän. Lähdin potkimaan jalkapalloa ja hommasin tekemistä huomiselle. Mutta nyt, mä annan parin kyyneleen karata poskilleni, vaikka tiedän, että pian pääsen taas hänen luokseen. On niin tyhjää

''pidä musta kovemmin, sun takii kaikki kiireet katoaa''

Oli vappu, mä olin sun luona. Kun oltiin rullailemassa, sä otit mua kädestä ja naurettiin. Käveltiin hiekkatietä reput selässä ja oli niin hyvä olla. Sä kaiversit meidän nimikirjaimet avaimella ja pistit sydämen niiden väliin, miten mä voisin olla hymyilemättä? Kun mä hukkasin sut muutamaksi sekunniksi vanhan kirkon pihalla ja luulin, että oot pudonnut johonkin. Ja kun vastasit mun huutoon ja olitkin mun edessä, niin huojentuneena hymy levisi mun kasvoille. 

Siinä yhdessä mutkassa sä suutelit mua, aina silloin kaikki paha ympäriltä menee pois. Sä saat mut nauramaan, sä saat mut hengittämään. Ei tätä osaa purkaa sanoiksi. Kun sä hymyilet, kosketat tai otat musta tukea, kun meinaat kaatua rullaluistimillasi tai laudalla. Mä tiedän että näin pitää olla. 

En mä voi olla hymyilemättä.

''sinun hymysi on todella vastustamaton''

Ainiin toissaviikolla näin kevään ensimmäisen leskenlehden. Siitä kuvan ottaminen jäi pelkäksi kauniiksi mielikuvaksi. Tulevalla viikolla mä aivan varmasti lähden etsimään niitä lisää ja lisää. Aivan varmasti lähden ja nyt olen sen itselleni luvannut, sillä mä olen laiskistunut.

Olen juonut teetä ja yskinyt, käynyt pihalla ja mummolassa. Yrittänyt tehdä koulujuttuja, jotka yritykseksi jäivätkin. Kuunnellut lauluja maailmasta. Miettinyt huonoja asioita, jos sellaisia on edes olemassa. Miettinyt tyttöä, joka tekee tähdistä kauniimpia.

On niin hienoa unelmoida kerrostalo asunnosta, jossa roikkuisi katosta kuivattuja ruusuja ja parvekkeella kiemurtelisi ruusuköynnöksiä. 

Musta on koomista, että jos yrittää luetella aakkosia liikuttamatta huuliaan, kaikki kirjaimet kuulostaa samalle. Ellei sitten ole vatsastapuhuja.

''against all odds, we’re still here''

Viikonloppu oli kivalla mökillä keväistä irrottelua, huolettomia hetkiä, päivän vaihtumista yöksi, nauravia ihmisiä, ikkunasta näkyviä tähtiä ja käpertymistä onnellisena peiton alle hänen viereensä. Hänen, joka on minun.

ilman unelmia suuri osa hienoista asioista jää tekemättä.

''in you i hear a song''

Hänen kanssaan minulla on niin hyvä olla. Putoan ja musta tuntuu, että mun on turvallista laskeutua. Yöllä mä saatoin herätä vain vilkaisemaan häntä. Yöllä mä saatoin herätä kauniiseen lauseeseen pääni sisällä. Mun piti kirjoittaa se ylös. Mun piti kirjoittaa niitä ylös. Meni monta sivua mun vaaleanpunaisesta vihkosta. Lauseisiin, joita tuli mieleen mun katsoessa häntä. Välillä mä heräsin vain hipaisemaan häntä. Välillä mä en nukahtanut. Välillä mä jäin hereille. Se ei minua haitannut. Koska hän on hän.

Huomenna mä lähden Helsinkiin.

''kun on kevät ja kevät kutsuu sua''

Mä olin kuuntelemassa kevään ääniä. Ne on joka vuosi samanlaisia. Mutta mä kuulen ne jokapäivä eritavalla. Oli kaunista kävellä pellolla ja nähdä kuinka aurinko kovasti lämmittävillä säteillään sulattaa viimeisiäkin lumia. Ihminenkin voi tehdä niin, sulattaa toisen. 

''Älä juokse mun luota

Kun on kevät ja kevät kutsuu sua,

Älä kuuntele niitä.

Lumi sulaa, ja sulaa

Kylmä sydän rinnassa.

On ovi auki meet siitä.''

''Etsinnät jo tuloksettomiksi kauan sitten todettiin''

Sattumalliset kaksi päivää. Satunnainen tapahtuma, se mikä tapahtuu odottamatta, ennalta arvaamatta, aikomatta tai suunnittelematta. Onnellinen, outo on sattuma. Tai niin mä sanoisin. Mä tykkään käyttää sanaa sattuma. Käytän sitä paljonkin mielessäni. Monta kertaa päivässä mulla käväisee mielessä se sana. Se käväisee niin nopeasti, ettei sitä ehdi tajuta. Mutta kun sitä pohtii, sen saa kiinni. Maanantaina mä mietin sitä sanaa paljon. Hiljaa mielessäni, koska on niin kiva pohtia syvällisiä, ilman että kukaan huomaa. Niin että luullaan että mietin vain pinnallisia asioita. Kun miettii jotain sanaa liikaa, unohtaa sen merkityksen. Maanantai aamuna mulla kävi niin bussissa. Mun piti selittää se mielessäni itselleni selkeästi. Toistin sen saman sanan mielessäni monta kertaa. Tajusin, että alkumatkasta mun vieressäni rennosti pukeutunut nainen kuunteli täsmälleen samaa kappaletta kuin minä. Täsmälleen samaan aikaan. Täsmälleen löysin kappaleenkin sattumalta, senkin mä mieleeni muistutin. Ei, sen biisin löytäminen oli nii mukava sattuma, että muistin sen muistelemattakin. Siinä oli jo kaksi sen aamun sattumista. Kolmas sattumakin tuli sattumalta. Mun edessä istui mies, jolla oli koira. Koira lepuutteli pitkiä koipiaan bussin käytävällä. Katsoin heti, että ompas pitkät koivet. Aivan kuin minullakin. Silmäilin koiraa, huomasin sen tassussa kaljun kohdan. Mun oli pakko kumartua vähän. Ihan vain vainvihkaisesti muka nostamaan tumppua, että mä nään tarkemmin. Ei kaljussa kohdassa ollut arpea. Jos koiralla olisi pohje, kalju kohta olisi ollut pohkeessa.Naurahdin, koska mulla on täsmälleen samassa kohdassa iso mustelma. Mielessäni ei pyörinyt enään mitään muutakuin sana ''sattuma''. Se sai mut melkein hörähtelemään ääneen. Yritin löytää runoja sattumasta. En löytänyt mitään silmään pistävää. Paitsi lauseen, jonka en usko liittyvän kyseiseen sanaan tippaakaan. ''Puut ovat runoja, joita maa kirjoittaa taivaalle''  Ehkä sekin oli vain sattumaa. Enkä mä taaskaan muista, mitä se edes tarkoittaa. Mä vaan halusin kirjoittaa. 

 Taphatui eilenkin asioita, joita mä pidän sattumina. Mutta niistä mä kirjoitan vain omaan pikkuruiseen vihkoseeni. Iloisesti hymyillen illalla mä kirjoitan. On tässä parissa päivässä ollut muutama kyynelkin, mutta mä olen silti iloinen.

''Verhojen läpi tuli aamu''

Tällä viikolla keväinen olo. Sulaneet tiet oli mukavia talloa. Me Julian kanssa niin innostuttiin kevään tulosta, että käytiin ostamassa lasipullossa colaa. Siitä tulee ihan erilainen fiilis, kuin muovipullossa olevasta colasta. Mentiin laiturille istumaan, juotiin colaa ja puhuttiin. Ulkona kävi kuitenkin kylmä tuuli, talvinen tuuli. Ei sellainen kivasti korvaan puhaltava keväinen hento tuulenvire, joka kivasti kutittaisi korvia ja tuottaisi kylmiä väreitä. Lauran kanssa käytiin salilla ja mulla tuli lihaskivuista huolimatta hyvä olo. Mulla tuli turvallinen olo tästä viikosta. Pari asiaa oli vähän kuin ennen. Mä olin valmentamassa jalkapalloa, mulla oli oikeastaan ikävä jalkapalloa. Tai no useinhan mä ikävöin, että pääsisin kentälle pelailemaan tosissani. Mulla on ikävä niitä kesälomia, kun ei oikein muuhun keskitytty, kuin futikseen. Kun yhdessä kavereiden kanssa jäätiin vielä reenienkin jälkeen pelailemaan. Ja sitten mentiin vielä uimaan ja sitten poljettiin kotio. Mulla on ikävä niitä kavereita, joita enään en oikeastaan näe. Yksi toinenkin asia oli kuin jonkin aikaa sitten. Mä voisin melkein sanoa, että on kiehtovaa tehdä jotain mikä melkein pelottaa, mutta samalla se tuntuu oikealle.

 Tänään me mentiin Roosan kanssa paikkaan, missä kävin pienempänä useammin. Naurahdellen ja liukastellen jäätyneitä metsäpolkuja pitkin kävelimme järvelle. Roosan oli pakko käydä kävelemässä jäällä, pelkäsin kokoajan että se pettää. Me ei jaksettu kävellä järveltä pois, soitettiin iskä hakemaan. Ainiin ja piiloteltiin myös yhtä tuttua, tuttua jolle oikeastaan olisi voinut käydä sanomassa hei. 

Nyt mä istun ja kuuntelen musiikkia, jota en ole muutamaan viikkoon kuunnellut. Pyörittelen sanottuja asioita päässäni. Miettimättä niitä kuitenkaan liikaa. Se ei ole paaduttavaa. Mä en oikeastaan edes tiedä mitä sana ''paaduttaa'' tarkoittaa. Se vain ensimmäisenä mieleeni jostakin tupsahti, tai vähintäänkin toisena. Luin jostakin muutama minuutti sitten lauseen jota mietin jonkin hetken ja tajusin että sen idea oli kertoa että, Ei elämä ole etsimistä, rakentamista se on. musta se on tähän hetkeen hyvä lause. Kiitän itseäni, että pysähdyin just sen lauseen kohdalle. Sattumalta. 

Tänä iltana mä haluan lukea satuja. Mä otan jonkun vanhan satukirjan, jota äiti luki mulle ollessani pieni. Niin kauan, että mä tuhisten nukahdin kippuralle. Nyt mietiskelen tässä mikä kumma se on, joka sekoittaa ihmisen pään, varoittamatta ja joskus enemmän kuin kerran. Mä en yleensä mieti, mitä kirjoitan. Mä vain kirjoitan. Joskus edes miettimättä, mitä mä oikeastaan edes kirjoitan.