Olin kaksi päivää ja yön Turussa. Voisin kirjoittaa pitkästi kaikesta siitä, voisin kirjoittaa museoretkistä, meren rannasta, maailman parhaimmista patongeista, iloisista ihmisistä, jotka saivat mut haaveilemaan ja miettimään häntä. Näin onnellisia pareja istumassa puistossa ja mä näin hänet ja minut siinä. Hän ei kuitenkaan ollut siinä. Mulla oli ikävä, hyvällä tavalla ikävä.
Mä en kirjoita enempää Turun reissusta, nyt ei tunnu siltä. Ilman sua mun lähellä, joskus tuntuu niin, niin yksinäiseltä. Ei sitä osaa selittää. Tuntuu, että jotkut laulujen säveltäjät ja sanoittajat ovat tunteneet samalla tavalla. Tiedän, en ole yksin. Hän on, mutta ei vieressäni. Kun kuuntelen muutamaa biisiä vuorotellen, kuulen heti alusta asti yksinäisyyden ja ikävän. Mä tahdon painautua häneen tiukasti kii ja olla päästämättä irti. Mä en tahdo, että meidän välissä on mitään. Mun sydän on täynnä kliseisiltä kuulostavia lauseita ja ikävää. En tiedä, nähdäänkö me pian vai kohta, mutta se aika tuntuu liian pitkältä. Mä en ole nyt siinä mihin kuulun. Mä voisin mennä katolle istumaan, odottaa vaikka kokoyön. Odottaa tähdenlentoa, kun näkisin sen, sulkisin silmäni ja toivoisin sinut tänne, tai minut sinne, tai meidät ihan mihinkä vain. Haluan tallettaa meidän jokaisen hetken ja piilottaa ne, niin ettei mikään voi niitä hukuttaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti