Luin viisi viimeisintä tekstiä, eli noin vuoden taakse päin. Vuosi sitten, unelmoin juuri tällaisesta. Työelämästä, pienestä perheestä, kodista ja rakastamisesta. Nyt minulla on kaikki mitä haluan.(paitsi koira ja sipsiä) Minulla on tyttöystävä, jota rakastan niin lujaa, että en tiennyt ennen tällaisesta. Meillä on yhteinen koti Tampereella ja kissa. Minulla on pieni perhe, sen lisäksi vähän isompi perhe, joka ei ole kaukana. Tämän lisäksi minulla on ihania ystäviä, sekä työpaikka, missä on mukavia lapsia.
Kyynel tavoittelee poskeani, sillä ikävä saapui juuri tyttöäni, joka on töissä.
Meidän elämä on arkea, johon en osaa kuvitella kyllästyväni. Toivon lujaa, ettei hänkään. Uskon, että voin alkaa keskittyä pian enemmän kirjoittamiseen. Sitä minulla on myös ikävä. Kirjoitan muutaman hassun kerran joka toinen kuukausia, luovuuteni on kadonnut ja tiedän syyn. Välttelen asioita mistä ennen kirjoitin paljon, tunteita ja etenkin sitä kaikista syvintä ja polttavinta. Pelkään, että päästyäni kirjoituksen makuun, se mistä kirjoitan, viedään minulta. Tällä hetkellä minusta tuntuu, että en halua kirjoittaa kenestäkään muusta kuin hänestä. Miksi en kirjoittaisi, hölmöä on pelätä ja tukahduttaa sillä intohimo, joka on ollut suuri tekijä mun valintojen takana pienestä pitäen. Toivon ja haaveilen niin, että jonain päivänä olen kirjailija.
Haluan hänet kotiin nyt heti, tahdon olla pusuteltavana pitkään, ennen kuin mennään nukkumaan, minkä pitäisi tapahtua pian, koska aamulla herätään aikaisin ja lähdetään korkeasaareen. En edes halua tietää, kuka olen ilman häntä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti