''en halua mennä, mutta en voi muutakaan''

Kreetalta eilen palattuani, lupasin itselleni ainakin kaksi asiaa.

-Matkustan tulevaisuudessa enemmän (varsinkin etelään)

-Syön parempaa ruokaa Suomessakin

nyt sattuu

''aurinko alkoi sarastaa, antauduin''

Alan hahmottaa mitä haluan elämältä nyt. Oon tehnyt asioita, mitkä tuntuu oikeelta. Oon elänyt niin, että on ollut enemmän hyvä olla, kun joskus muulloin. Suoritan velvollisuuksia, mutta keskityn paljon muihinkin asioihin. En keskity stressaamiseen, vaikka on ilta ja koulut on juuri alkanut. Tykkään siitä, että muutun. Tykkään siitä, että tiedän pystyväni olemaan sellainen, millainen olen ja olemaan vielä onnellinenkin niin. On ihana oppia kokoajan niin paljon uutta itsestään ilman, että antaa sen sekottaa. 

Yleensä kirjoitan asioita, mitkä vaivaa mun mieltä, tai asioista, mistä haluan jotakin muistiin. Seuraavaa mun ei tarvitse kirjoittaa kummastakaan syystä. Luulen, että en unohda sitä tuntemusta vaikken siitä mihinkään kirjoittaisikaan. Sitä oloa, kun maattiin vierekkäin yön kylmäämällä kalliolla sun kotisi vieressä. Sirkkojen siritys kuului lujaa ja sanoit, että tulee mieleen jokin ulkomaa. Taivaalla oli tähtiä ja mä näytin sulle mikä on otava. Mun oli kylmä, mutta silti kaikki siinä hetkessä oli oikein. Ja tälläkin kertaa, se hetki oli kauniimpi kun miten sen voi edes sanoittaa.

Koululla on ihan kivaa ja asuntolassa on mun paraskaveri, jalkapallo jää väkisin takaa-alalle, vaikka toisaalta en haluaisi yhtään. Välillä kaipasin viikon aikana kotiin ja tulen kaipaamaankin. Mutta se ei haittaa. Mulla on enään vuosi jäljellä ja mä pärjään loistavasti ilman, että hoen sitä. (note to myself)

''pussaisitko mun kaa, vaikka oisin vatsataudissa?''

Mistä sen voi tietää milloin pitää juosta päin ja milloin juosta pois? Hassua on, kuinka pienessä hetkessä voi tuntea itsensä niin tyhjäksi ja sitten taas niin kylläiseksi. Olen niin ääripäästä toiseen hukkuva ja hän on niin kaunis. Huomenna alkaa koulu, mun kahteen maailmaan tulee kolmas lisää ja koitan saada itseni tasaantumaan. Tiedän, että nyt on hyvä näin, mutta ei mikään riitä mulle. Mikään ei riitä, jos en riitä itselleni. Mun loman vikapäivä oli hyvä ja uskon, että se ennustaa jotain sametinpintaisen hienoa.(Kuulostaapa kornilta) 

''tässä oon ja sun katseesees mä antaudun''

Ihanat neljä päivä Tallinnassa. Ensimmäisenä päivänä olisin voinut vaan istua kadun kulmassa ja tuijotella iloisesti naureskelevia ihmisiä ja katsella katutaiteilijoita. En voinut olla  heittämättä kolikoita heidn hattuihinsa! En voinut olla hymyilemättä, kun iloisesti rämpyttelevät klopit lauleskelivat kaduilla.
Toisena päivänä olin ikävän kourissa yhden luo. Samoin kolmantena ja neljäntenä. Silti oli ihanaa, usein uppouduin ajattelemaan millaista olisi asua Tallinnassa. Vähän ehkä salaa tahtoisin, mutta varmaan vaan kesäisin. Vähän uppouduin myös miettimään mitä tekisin jos yksi olisi ollut mukanani. Näin myös ensimmäistä kertaa unta sinusta, ihan kuin kirjottaisin tätä tekstiä hänelle. Se vaan tuntuu luontevalta.
Minä kun olin aivan varma, että tänä kesänä en tuntisi näin. Ajattelin, että tänä kesänä kukaan ei tuntuisi tältä. Ajattelin, että kaikki tuntuisivat ihan kivalta ja niin on ihan hyväkin. Ajattelin ehkä, että olen hauras. Nyt haluan vain, että tulet luokseni. Haluan, että kukaan ei näe minusta näitä ajatuksia, nutta samalla haluan soittaa sinulle keskellä yötä ja kertoa, että puren huultani joka kerta yöllä, kun herään ja ajattelen sinua. Yksi yö vielä.

''mullonikäväsua on ainut rivi jonka valmiiksi saan''

Alku kesästä mulla ei ollut kesä- eikä lomafiilis, nyt mulla on molemmat. Mun kesä on ollut niin ihana ja ikimuistonen, että voisin kirjoittaa siitä monisivuisen kirjan ja kerrankin mulla olisi sellainen olo, että joku voisi lukea sen tylsistymättä. Oon niin ylpeä kaikesta, enkä haluaisi vaihtaa sekuntiakaan. Vaikka ei kaikki ole niin hienoa ollut ja joitain asioita voisi ehkä katua, mutta en kadu. Ainakaan tällä hetkellä. Oon tehnyt niin paljon asioita ja tutustunut uusiin ihmisiin ja saanut itseluottamusta. Oon käynyt monilla ihanilla picnikeillä, ajellut autolla yömyöhään, pelannut jalkapalloa, ollut sukulaisilla, lojunut pihalla läpi yön kuunnellen musiikkia, nukahtanut kauniisiin käsiin, ikävöinyt, käynyt muutamalla keikalla, nukkunut teltassa, suudellut Olavi Uusivirran laulaessa taustalla ja viettänyt elämäni yhden parhaista viikonlopuista ruisrockissa! Oon kerrankin tehnyt niin paljon asioita mitä ennen vain suunnittelin. Viikon päästä lähden Viroon ja sen jälkeen parhaanystävän luo ensikertaa koko kesän aikana, enkä malta odottaa sitä tunnetta, kun saan sanoa ihan mitä mieleen tulee ja itkeä onnesta, kun tää ikävä vihdoin loppuu. Tänäkin yönä mä aidosti pidän mun elämäntavasta, vaikka päätinkin ennen kesää etten käytä tätä kesää liikaa ikävöimiseen, niin pakko myöntää että nyt mulla on parhaankaverin lisäksi yhtä toistakin ikävä.

Ps. Mun täytyisi kirjoittaa useammin, tulee niin vapautunu ja ilonen fiilis!

''swim before we're broken, before our bones become black coral on the sand''

Kesälomaa on kulunut jo muutama päivä, mutta musta ei tunnu yhtään siltä. Mun on heti alkuun kirjoitettava, että mua painaa syyllisyys. (en aijo edes kertoa mistä, piti vaan kirjoittaa se johonkin)

 En tajua, että nyt mun pitäisi elää kesää. Mulla ei ole töitä, ei koulua. Tänään oli kauhea kiire, juoksin vaan paikasta toiseen. Oikeastaan ajoin (koska mulla on vihdoin ajokortti) Ollut pari viikkoa ja oon ajanut jo toista tuhatta kilometriä. Se on niin rauhoittavaa. Ajoin yhtenä yönä Yli kaksi tuntia, oli niin rauhallista ja kaunista. Sade ropisi auton kattoon ja mun lemppari biisit soi kaijuttimista. Olin menossa kauniiseen paikkaan, mua jännitti. Haluan muistaa sen perhosen vatsassa, vaikka en tiedäkkään onko se tarpeeksi. Tiedän vain sen, että sellaisia hetkiä ei kuulu unohtaa. Ei kuulu unohtaa sitä, kun aamulla herää kevyihin askeleihin ja vähän päästä säpsähtää siihen, kun joku silittää sun tukkaa. Ei pidä unohtaa sitä, kun nousee ylös ja katselee ikkunasta merta ja jopa tupakan tuoksu tuntuu melkein hyvälle. Nyt, kun mietin niin jo jonkin aikaa mä olenkin elänyt. Elänyt jollain tavalla ehkä enemmän, kun ennen. Jollain tapaa kuitenkin vähemmän. Vuosi sitten pelkäsin muutosta enemmän, kun mitään. Nyt oon ollut muutoksien alla monia hetkiä, ja vaikka kuulostaakin hirvittävän kornilta sanoa, niin kaikki muutokset on ollut hyviä.

''sinä olet kaunis ja jos tahdot''

Tänään, kun kävelin juna-asemalle, kaaduin ja nopeasti veri valui polvesta kengälleni. Annoin olla ja kiroten naurahdin itselleni. Moni ohikulkija vilkaisi jalkaani. Toivoin, että joku olisi tarjonnut paperia, mutta ei. Junassa painoin polveani sukalla. Kotona äiti kysyi olinko humalassa. Ei, en ollut. 

Oon ollut ja oon aika levoton. Levottomuus on lisääntynyt ja oon ollut pahana. Puran sen vääriin ihmisiin. Esimerkiksi vanhempiin. Kuitenkin erityisesti yksi ihminen on siihen aivan väärä, nimittäin hän. Eilen illalla kirjoitin hänen selkäänsä, että olen onnellinen sotku. Muutamasta asiasta sen lisäksi olen kuitenkin täysin varma. Yksi niistä on se, että inspiroidun hänestä joka päivä.

Huomenna alkaa kesäloman viimeinen viikko. Mielelläni mä palaan asuntolaan, mutta on haikea ajatella, että meidän tämä kesä on pian ohi. Tahtoisin nyt enemmän, kun mitään olla joka ikisen minuutin hänen vierellään. Kaksi yötä ja olen taas hänen luonaan. Kirjoitin, että nyt kaksi yötä erossa tuntuu erityisen pahalta, mutta ainahan se tuntuu. Minua ei haittaa, jos huominen menee hitaasti. Aijon nauttia siitä, että kesäloman viimeisen viikon ensimmäinen päivä ei meinaa ehkä loppua.

''kuin kettujen kepeää juoksua, minä sinua''

Kirjoitin taas illalla monta sivua. Kirjoitin mielikuvitukseni luomasta ihmisestä, ihmisistä. Pikkuhiljaa tajusin, että yhdessä ihmisistä on paljon häntä. Monta kaunista asiaa, mitä hänessä näen. Ja tämä ihminen mielikuvitukseeni syntyi, kun ajattelin kirjoittaa kauniista ihmisestä. Ihmisestä, jolla on kaunis sydän. Hän ei siis olekaan mielikuvitusta. (Kysyin  juuri häneltä, jolla on kaunis sydän, että onko kaunis sydän ja yhdyssana yhdyssana. Sain vastauksen, ja hän sanoi minua hömelöksi. Se on ihanaa) 

Minun piti kirjoittaa itsestäni, mutta kirjoitin hänestä. No, hänhän on osa minua. Tuntuu, että tästä tuli erittäin sekava kirjoitus. No, sekin on osa minua.

Huomenna lähden Raumalle.

''edes painovoima ei voi estää''

Olen ollut hiljainen. Katsoin Viron säätietoja ja mietin millaista hänellä on olla. Kerroin viestillä, että ikävöin. Hän on kauempana, kun yleensä.  Mitä enemmän mietin, sitä enemmän ikävä sattuu. Yritin miettiä helpottavia tekijöitä. Kuten, että käveli hän kuitenkin samassa kesäyössä, saman taivaan alla kanssani.
Olen vaan, annan ajan valua, menee se sitten hukkaan tai ei. Työnnän ahdistuksen pois ja yritän olla huoleton. Kävelen kesäyössä ja annan kenkien kastua, välittämättä siitä. Kerään kukkia käsiini, että minulla on jotakin näpräiltävää. Pian heitän ne ojaan. Kävelen Greg Laswellin hiljaa soidessa kännykästäni hiekkatietä pitkin. Mietin sanoja, vaikka olenkin Englanninkielessä lähes nolostuttavan huono. Säpsähdän, kun pieni lintuparvi lennähtää ilmaan. Yritän saada kiinni sumusta tietäen, että se on mahdotonta. Annan kilometrien kertyä. Keskityn valokuvaamiseen. Astelen hieman musiikin tahdissa. Hiljaa, pieniä askeleita. Nyt alkaa ukkostaa.

''uskallanko astua, kun pelkään pimeää''

Kirjoitin paljon, kone päätti sammua. Mä en jaksa edes yrittää kirjoittaa sitä kaikkea uudestaan. Mutta tiivistettynä:

Kirjoitin siitä, kuinka en pysty samoihin asioihin, kuin ennen. Esimerkkinä käytin uimatornista järveen hyppäämistä ja jotain muuta, mitä en nyt saa päähäni. Kirjoitin, kuinka hyvin viihdyn kotona tai hänen luonaan ja siitä, että en halua olla ilman molempia kauaa. Pohdin olenko kotikissa. Mietin, kuinka tällähetkellä maailma tai minä ahdistaa erityisen paljon.(en tiedä kumpi) Mutta se on ohimenevää. Pelkäänkö mä taas pimeää? Onneksi en ole yksin, on helpompaa herätä hänen viereltään ennen, kun kohtaa maailman tai itsensä.

Kirjoitin siitä, kuinka olin kuvaamassa puunlatvojen yläpuolella. Kirjoitin, että lempikenkäni ovat pahasti rikki ja että en aio luopua niistä silti. Kirjoitin kesäöistä, joidenka en tahdo loppuvan.

''i got so much love to give to you''

Viimeisimmät päivät ovat koostuneet pääosin onnentuntemuksista. Sellaisia voi löytää useasta eripaikasta, mutta yleensä minulla ne tuppaavat löytymään hänen läheltään. Silloinkin, kun pää tuntuu lähinnä valtavalta pyörremyrskyltä, johon tarttuu asioita. Kun asiat pyörii ja tuntuu, kuin olisi väärinpäin, silloin tunnen, kuinka turvaa ja lohtua voivat käsivartesi tuoda.

Nautin yhteisestä ajastamme. Aivansama mitä tehdäänkin. Vaikka häntä vähän ärsyttääkin, kun asiat on ''ihan sama'' niin ne silti joskus ovat. Mä nautin siitä, kun katsomme televisiota ja mä painaudun sun kainaloosi. Nautin siitä, kun olemme rantakalliolla, syömme ja uimme alasti. Mä nautin siitä, kun pelaamme ja nauramme typeryyksillemme. Mä nautin siitä, kun kuskaamme toisiamme pyörän tarakalla(joskus hiki valuen) ja pelkäämme sen menevän rikki. Mä nautin siitä, kun sä luet minulle kauniilla äänelläsi kirjan sivuja ääneen. Mä nautin, kun me vaan kävellään hiljaa. Mä nautin siitä, että mä en voi kirjoittaa kaikkia asioita, joista mä kanssasi nautin. Sillä tajuan, että niistä tulisi aivan liian pitkä lista. Sen mä vielä mainitsen, että mä nautin myös siitä, että tajuan kauniit hetket hänen kanssaan ja kirjoitan niistä samalla, kun kyyneleitä tipahtelee näppäimistölle. Sillä onko mitään hienompaa, kun itkeä aidosta onnesta.

Ainiin, hän sanoo usein, että näytän päihtyneeltä. Ehkä minä olenkin, ehkä olen päihtynyt hänestä. Humaltunut tunteesta, jonka vain hän saa minut tuntemaan.

''valkoinen on mieli, joka kuvia liimaa kiinni''

Mä kirjoitan nyt vain perhereissusta. Vaikka ruisrockista kirjoittaminen tuntuisi paljon luontevammalta, koska siitä on vain päivänverran. Kirjoitan siitä vasta, kun saan joltakin muutaman kuvan sieltä. 

Oltiin kaksi yötä perheen kesken Lohjalla ja Porvoossa. En muista, koska oltaisiin oltu ihan vaan nelisteen jossakin reissussa. Aina on joku kaveri tai tuttavaperhe ollut mukana. Toisaalta oli kiva olla näin, sain olla se nuorin, jonka ei tarvitse huolehtia yhtään mistään. Porvoon vanhakaupunki oli kaunis, olisin voinut jäädä sinne pidemmäksikin aikaa ja valokuvata niin paljon kuin sielu sietää. Kun kävelin niillä kapeilla vanhoilla mukulakivisillä kaduilla, inspiroiduin hurjasti. En muista, koska viimeksi olisin inspiroitunut noin paljon jostakin. (Okei, jos yhtä tyttöä ja musiikkia ei lasketa.) Näin myös yhtä koulukaveria ja hänen kavereitaan. Istuskeltiin yhden luona kahvilla ja katselimme televisiota, sielä oli myös oikein siliteltävä koira josta kovasti pidin. Yöllä mä vihkooni kirjoitin ja kirjoitin, eikä siihen meinannut tulla loppua. Kirjoitin kauniista Porvoosta, jota mä vielä tulisin ikävöimään ja kirjoitin hänestä, jonka luo minulla oli kova ikävä, niin kova, että melkein sattui. 

''jos vain vierelläs oon, ei oo jäljellä pelkoo''

''jos ihmiset hylkää, maailma selän kääntää

pysy lähellä mua

me rakkautta suojellaan

sitä puolustetaan, mihin tahansa hintaan

Sä olet mun

mä sun''

''Kuinka mä olen löytänyt hänet'' ja monen monta kehua, minun päässäni lähes huusi, kun tajusin ettemme ollutkaan menossa hänen luokseen. Hänellä oli yllätys, minulle. Kukaan ei ole koskaan tehnyt minulle mitään sellaista, enkä haluaisikaan, että kukaan muu olisikaan. Minun teki mieli hypätä syleilyysi, siinä kaikkien edessä hämeenkadulla. Olisipa minulla ollut kamera, niin olisin voinut ikuistaa tämän unohtumattoman hetken. Joka on kuitenkin onneksi ikuistettu jonnekkin muualle, onhan se unohtumaton.

Olen pohtinut tällaista: En ole pitkään aikaan ollut huoleton omaitseni. Musta tuntuu, että ennen olin kovinkin huoleton. En kuitenkaan ole varma, voi olla, että kuvittelen vain. Ja jos olinkin, niin ehkäpä minusta on sitten tullut vastuullisempi, mikä on ihan hyvä, eihän mulla ole enään pitää matkaa täysi-ikäisyyteen. Joka tapauksessa, hänen kanssaan minä olen se huoleton pieni Jenny, mikä ehkä joskus olin. Stressi elämästä ja tulevaisuudesta vain kaikkoaa, kun hän on vieressäni. 

Minulla ei ole mitään kuvaa, mikä olisi yhtä paljon, kuin tämä kaikki. Tämä tämänlainen onni, mille ei ole sanoja, eikä kuvia, eli tuhatkaan sanaa ei riitä. Nyt mä lähden pakkaamaan, lähden viikonlopuksi leirille.

''And I belong to you 'cause my heart is red''

Olin hänen kanssaan, neljä yötä ja lähes neljä päivää. Vihdoinkin saatoin olla ilman ikävää, hukuttautua hänen katseeseensa ja tähän tunteeseen. Aika vaan kuluu, jokainen hetki on liian vähän, vaikka oikeasti jokainen hetki on niin paljon. Hänen kanssaan olen täynnä onnea. Luulen, että hänkin. Tämä Juhannus oli erilanen. Me vaan oltiin. Me käytiin pihalla, istuttiin vuorotellen pyörän tarakalla. Me käytiin syöttämässä sorsia. Me pelattiin korttia. Me hymyiltiin, pärskähdeltiin hullunlailla nauramaan toisillemme, itsellemme ja meille. Me makoilimme vierekkäin, välillä selät vastakkain. Me katseltiin leffoja, välillä keskittyen elokuvaan, välillä toisiimme. Me kuuntelimme musiikkia, söimme ja juttelimme. Me olimme lähekkäin. Me oltiin me. Me ollaan me. Tästä me koostumme. Me koostumme toisistamme.

''nyt saa avata silmät, ollaan melkein perillä''

Aamupäivästä käytiin ostamassa kaverin kanssa liput ruisrockiin. Eniten odotan, että saan olla lähes hukkuimaisillani Olavi Uusivirran lähes kylmiä väreitä tuottavaan ääneen. Ne biisit tuovat mieleeni monia huolettomia ja ei niin huolettomia kesäiltoja parin vuoden takaa. Monista uusimmista kappaleista mun mieleeni tulee kuitenkin minä ja hän, eli me, meidän onnemme. Meidän yhdessävietettyjä aamuja, päiviä, iltoja ja öitä. Se, kun mä nukahdin hänen syliinsä asuntolan sohvalla. Se meidän yhteinen kävelyretki, joka oli ehkä tarkoitettukin käveltäväksi hetkeksi eksyksiin. Se, kun hän kesken koulupäivän toi minulle kukkasen, jonka mä asetin korvani taa. Se, kun syötiin kevään ensimmäiset jäätelöt ja juteltiin meistä. Sen jälkeen halattiin ja mun poskille tipahti taas salaa yksi onnen kyynel. Se, kun hän odotteli bussiasemalla kotiin lähtevää bussia ja mä lautailin lujaa hänen luokseen, että näen hänet vielä kerran ennen seuraavaa viikkoa. Se, kun sä raapustit meidän nimikirjaimet vanhan venevajan seinään. Moni Olavin biisi, muistuttaa minua kaikesta tästä ja paljon muustakin. Moni Olavin biisi saa minut muistelemaan, ikävöimään, haaveilemaan yhteisestä tulevaisuudesta ja tajuamaan kerta toisensa jälkeen, kuinka onnellinen olen hänen kanssaan.

 Mä pyöräilin, tallustin kapeaa polkua, jossa pisimmät heinät osuivat mun olkapäihin. Päädyin kauniille niitylle, luin kirjaa, join mehua ja keräsin kukkia. Kukkia kerätessä mä lauleskelin huolettomana, kuuntelin poikasiaan suojelevan fasaanin ääntä, ja mietin, kuinka onnellisuus huokui minusta.

''sä heräisit siinä mä oisin ja sanoisin kulta''

Olin kaksi päivää ja yön Turussa. Voisin kirjoittaa pitkästi kaikesta siitä, voisin kirjoittaa museoretkistä, meren rannasta, maailman parhaimmista patongeista, iloisista ihmisistä, jotka saivat mut haaveilemaan ja miettimään häntä. Näin onnellisia pareja istumassa puistossa ja mä näin hänet ja minut siinä. Hän ei kuitenkaan ollut siinä. Mulla oli ikävä, hyvällä tavalla ikävä.

Mä en kirjoita enempää Turun reissusta, nyt ei tunnu siltä. Ilman sua mun lähellä, joskus tuntuu niin, niin yksinäiseltä. Ei sitä osaa selittää. Tuntuu, että jotkut laulujen säveltäjät ja sanoittajat ovat tunteneet samalla tavalla. Tiedän, en ole yksin. Hän on, mutta ei vieressäni. Kun kuuntelen muutamaa biisiä vuorotellen, kuulen heti alusta asti yksinäisyyden ja ikävän. Mä tahdon painautua häneen tiukasti kii ja olla päästämättä irti. Mä en tahdo, että meidän välissä on mitään. Mun sydän on täynnä kliseisiltä kuulostavia lauseita ja ikävää. En tiedä, nähdäänkö me pian vai kohta, mutta se aika tuntuu liian pitkältä. Mä en ole nyt siinä mihin kuulun. Mä voisin mennä katolle istumaan, odottaa vaikka kokoyön. Odottaa tähdenlentoa, kun näkisin sen, sulkisin silmäni ja toivoisin sinut tänne, tai minut sinne, tai meidät ihan mihinkä vain. Haluan tallettaa meidän jokaisen hetken ja piilottaa ne, niin ettei mikään voi niitä hukuttaa.

''Something about the way your hair falls in your face''

Kirjoitin blogitekstin kolmenpäivän ajalta päähäni pyöräillessäni jalkapallokentältä kotiin. Taistellessani puhelimeni kanssa kaikki teksti pyyhkiytyi päästäni, mutta koitan löytää tekstin uudelleen.

Torstaina päivällä menin bussilla hakemaan tyttöäni Tampereelta. Oi mä olin niin onnessani. Kolmena viimeisimpänä aamuna, kun heräsin, vieressäni ei ollutkaan vaan seinä. Vieressäni oli hän. Oli ihana saada illalla käpertyä hänen kainaloonsa ja kuunnella sitä suloista tuhinaa, joka hänen nukkuessaan kuuluu. Oli ihana puhua meistä. Oli ihana kuunnella, kun hän nauraa meidän tyhmille jutuillemme. Oli ihana nähdä, kun hän hymyilee. Oli ihana tuntea hänen lämpönsä. Voisin jatkaa tuota listaa pitkälle.
Lauantaina käytiin Tampereen prideillä marssimassa. Tänään mä saatoin hänet juna-asemalle. Katsoin, kuinka kaunis hän oli kukkamekossaan, suukotin hänen kaulaansa ja halasin. Olisin tahtonut jäädä siihen halaukseen pitkäksi aikaa, mutta oli juostava karkuun mun kyyneleitä. Olen tehnyt niin koko loppu päivän. Lähdin potkimaan jalkapalloa ja hommasin tekemistä huomiselle. Mutta nyt, mä annan parin kyyneleen karata poskilleni, vaikka tiedän, että pian pääsen taas hänen luokseen. On niin tyhjää