''You need to get lost before you get found''

Tässä mä istun mun sängyllä ja juon glögiä, heikottaa. Heikottaa, mutta silti hymyilyttää. Kaikki on niin irrallaan. Olen taas niin kuin se tyttö kahdeksannelta luokalta. Tavoittelen mahdottomuutta, unelmoin ilman minkäänlaisia rajoja. Haluaisin tehdä sitä ja tätä, enkä mä tiedä aionko estää itseäni. Oli niin ihanaa upota omiin unelmiin, mikään ei estänyt mua, mikään ei satuttanut mua. Kappale, joka soi hiljalleen mun unelmoidessa taustalla, vei eteenpäin. Se vaan vei ja vei. Uskon sittenkin maailman kauneuteen.

''tapahtumat vyöryvät ylitseni niinkuin maantie, sydän löytyy patjojen välistä''

Yksi kappale, jossa laulettiin, että voi käydä niin tai näin. Kävi näin, paitsi nyt itseasiassa sä et rikkonut mua uudelleen, vaan me rikottiin. Ensin olin hetken itselleni vihainen, oon toisen kerran tässä tilanteessa ja siksi syytin hetken aikaa helposti itseäni. Kävin lenkillä, huutelin puille ja annoin itseni vajota hetkeksi maahan. Mun toiveet tähdenlennoille toteutui ihanimmasta kesästä, sitä aiemmasta ja vielä sen ylikin, mutta enään tähdenlennoille lähetetyt toiveet ei toteutuneet. Sen kuuluu olla nyt niin, vaikka se tuntuukin epäreilulta ja yksinäiseltä. Eihän me toisistamme kokonaan aijota luopua, vaikka mikään ei olekaan enään niin kuin ennen. Paitsi se, että en luota kehenkään niin kuin häneen. Uskon, että luottamus ei häviä, vaikka se muuttaa muotoaan. Toisaalta en tiedä mitä uskoa, koska parin kuukauden ajan taaksepäin kelatessani, voin taas todeta kuinka osaan valehdella itselleni. Ehkä tämä koko kirjoituskin on jonkinlaista uskottelua mulle itselleni, mutta mitä väliä sillä on.(Jos se on totta) Sen mä kuitenkin tiedän, että just nyt on ihan okei ja eilen oli hyvä päivä. 

''minä en lähde luotasi mihinkään''

Pitäisin lumen sateesta, jäätyneestä nenänpäästä, lämpimästä takkatulesta ja siitä, kun liukastuu ja kaatuu ja siitä, että hän olisi tässä. Eikä edes haittaa vaikka kaatuminen vähän sattuisikin. Voisi vaan naureskella hysteerisesti, mutta ei. Ei, koska ei ole lunta, eikä oikeastaan edes pakkasta. Alan pikkuhiljaa luopua toivosta valkoista joulua kohtaan. 

Kuitenkin ilman luntakin mun viikonloppu oli ihana, on vaan niin hyvä olla hänen kanssaan. Kun hän makasi pää sylissäni tänään, toivoin, että se muutaman minuutin ruokalepo olisi kestänyt iltaan asti, mutta hänen piti lähteä. Mulla on niin tyhjä olo ilman häntä. Mun vieressä on tyhjä tila, joka pysyykin tyhjänä ainakin ensi viikonloppuun saakka. Onneksi mun villapaita edes tuoksuu hänelle. Tunnen oloni niin säälittäväksi, mutta minkä mä sille voin. Oon vain yksi hömelö unelmieni kanssa.(En tiedä sopisiko tollo kuitenkin hömelön tilalle?) Näin muuten viikolla muutamiakin tähdenlentoja ja joka kerralla toivomukseni oli sama. Päätin kuitenkin, että jos ensi viikolla niitä vielä näkyilee, aion toivoa muutakin. 

Mulla ei ole oikein ollut aikaa kirjoittamiseen. En ole kirjoittanut mitään mihinkään. Onhan mulla oikeasti ollut aikaa, mutta jostain syystä tuntuu, että ei ole. Aion tehdä nyt asiaan muutoksen, huomaan heti, että asiat eivät lähde päästä millään, kun en ole vellonut niitä paperilla. 

''sitä ei voi ymmärtää, miksi taivaat hyökkää kiihkoissaan''

Heiluu taivaalla niin kauan kunnes katoaa

Voi olla, että toisaalla vielä siltikin palaa

Ehkä joku kerää sen talteen tällä erää

Tai sitten unohtaa, huutamatta edes perään

Mutta jos se sittenkin taivaalle jää

Ja on siinä jopa monta vuosisataa

Onnekseen huomaa; ei tarvi olla yksikseen

Kiinni samantapaiseen painautuu

jotakin vaikka sumeasti nähdäkseen

''Stand there and look into my eyes and tell me that all''

Ihan kuin olisi ollut sumua kirkkaalla taivaalla. Miten mä pyyhin sen sumun pois mun käsillä, kun eihän niin voi edes tehdä? Vähän kuin olisi kokoajan vaan hereillä, eikä nukkuisi ollenkaan, mutta kumminkin vaan olisi muka unessa kokoajan. Mitä sitten pitäisi tehdä? Antaa nukkua vaan vai ravistella, ravistella niin, että kaikki leviäisi. Enkä sitä valoa voi olla huomaamatta, vaikka se olisi pimeys. 

''So pretty, so smart''

Tavallista, meidän tavallista ja se on ihanaa. Käytiin elokuvissa ja syömässä, muuten vaan oleiltiin, katseltiin telkkua, pelattiin korttia ja saunottiin pitkästä aikaa. Olen niin, niin onnellinen ja kiitollinen hänestä ja meistä.

Katselin, kun hän söi kebabia ja silloinkin hän oli kaunistakin kauniimpi. Lehdettömät puutkin junasta katsellessa näytti kaikessa haikeudessaan kauniilta. Se kuuluu kai onnellisuuteen. Se, että haluaa käpertyä toisen kainaloon ja piirtää sydämiä toisen iholle, kuuluu kai ikävään. 

Huomenna on paluu asuntolaan, eikä hän olekaan siellä.

''i climbed the tree to see the world''

Sain leiriohjelman omalta osaltani lähes kokonaan suunniteltua, eikä mitään valittamista vaikka vähän hutiloinkin. Nukuin huonosti ja heräsin taas ihan turhan aikaisin ja aivan turhan yksin. Hänen tuoksunsa oli onneksi kuitenkin vielä tyynyssäni edellis aamun jäljiltä ja taas minä kirjoitin lauseen hänestä, vaikka ei ollut lainkaan tarkoitus. Koira makaa mun jalkaa vasten ja se lämmittää mukavasti, vaikka rypistikin tärkeitä papereita. Minä kuuntelen biisiä ''mitä onni on'' eikä siinä edes kerrota mitä se sitten on. Luulen tällä hetkellä tietäväni aika hyvin mitä se on, joten ei haittaa. Nyt biisiksi vaihtui ''ilman sinua olen lyijyä'', enkä varmasti aijo kuunnella sitä loppuun, vaan vaihdan hieman iloisempaan. On niin vapauttavaa kirjoittaa kaikkea turhaa mitä mieleen tulee.(Kannattaa kokeilla) Kirjoitin muuten kai kolmannen kerran sanan ''turha'' tähän tekstiin, oikeastaan neljännen ja nyt tekee mieli kirjoittaa se joka lauseeseen. Tänään on ollut laiska päivä ja tämä postaus jäi aivan kuin kesken, mutta suuntaan kohti videovuokraamoa joten jääköön.

''stranger or may i call you my own''

Luin juuri postaustani tasan vuosi taaksepäin. Minulla on yhdessä kuvassa täsmälleen samat flanelliset liian isot yöhousut, jossa on tipuja ja jotka ovat mummin vanhat. Sinä päivänä heräsin samanlailla, kun tänäänkin. Liian aikaisin, pienten tassujen tepastellessa selkäni päällä. Muistan sen päivän hyvinkin.(Puhun aivan kuin siitä olisi jo pitkäkin aika.) Vaikka ei ole, siitä on tasan vuosi. Niin suuri asia on muuttunut.

Sinä päivänä oli kylmä ja satoi, nautin sateesta, mutta minulta puuttui jotakin, mitä minulla on nyt. Minulta puuttui hän ja ne monet asiat joita hän elämääni tuo. Itseasiassa tasan vuosi sitten hän kommentoi kuvaani instagrammissa. Muistan kuinka erikoiseksi tunsin oloni, kun tämä KUNNIOITETTAVA JA KUUMA VANHEMPI OPISKELIJA kommentoi MINUN kuvaani. Vaikka en ollutkaan kommentista kovinkaan otettu, oli se silti jännittävää. Silloin mietin aikalailla ensimmäisiä kertoja mitä hän minusta ajattelee. Oikeastaan vähän jopa pelkäsin. Enkä olisi pienessä päässäni osannut kuvitellakkaan, että vuosi tästä päivästä ja hän on tärkeintä elämässäni. Sinä päivänä kiersin kirppareita, kävin lautailemassa, parturissa, makoilin kotona ja toivoin jotain pysyvää. Ja tänä sateisena päivänä, minulla on pysyvää, minulla on hän jota ikävöin, kun hän ei ole vieressäni. 

''Muista, että elämässä tärkeintä on tehdä lista lempileffoista ja kauneimmista biiseistä''

On niin paljon asioita mitä pitäisi tehdä. Pitäisi siivota tämä sekasortoinen huone, tehdä koulutehtäviä, hakea vanhoja kuvia vanhasta koneesta uuteen, tilata valokuvia, alkaa urheilla, suunnitella ohjelmaa leirille, parantua ja palata töihin.
On niin paljon asioita mitä haluaisi tehdä. Haluaisin mennä jonnekkin kauas, haluaisin viedä hänet jonnekkin, haluaisin vierailla siskollani, haluaisin sisustaa huonettani, valokuvata, rauhoittua, keskittyä kirjoittamiseen ja paljon muuta. Haluan unelmoida ja tehdä kaikkea muka turhaa.
En halua lähestyä täysi-ikää, enkä haluaisi myöntää sitä.

'' if the sky would fall I survived it all because of you''

Kävelimme Tampereella ja kun tartuit käteeni kaikki tuntui niin hyvältä. Kylmä ei haitannut minua lainkaan. Ajaessamme kotiin, käteni rummuttaessa reiteäsi vasten radion tahtiin, onnellisuus yhtäkkiä väreili hennosti lävitseni. Salaa kyynel(muutamakin) valui poskeani pitkin, kun muistin sinun lähtevän aamulla. Yöllä pelatessamme korttia ja meidän nauraessamme minulla on niin hyvä olla. Se on jotakin sellaista, mitä ei osaa selittää. Kaikki stressi vaan kaikkoaa hetkeksi. Eikä ole mitään parempaa, kun nukahtaa ja herätä vierelläsi. Pysy siinä.

''sun kanssas vain liitää yli tomuisten kattojen''

Aamulla, kun heräsin päätäni särki. Olen ollut vähän kipeänä, mutta tänäkin ammuna olin onnellinen siitä, että sain herätä hänen vierestään. (Vaikka kurkku kipeänä hän kuorsasikin melko kovaa) Edellisviikoilla oon ollut vähän suruisa ja ahdistunut, mutta nyt oon mielestäni ollut aika iloisa. Ehkä se johtuu siitä, että oon saanut huomaamattani selvitettyä joitain asioita mun päästäni puhumalla. Oon myös onnellinen siitä, että on syksy. Nyt on syksy ja minulla on hänet. Aikalailla vuosi sitten mä uskalsin vaan salaa unelmoida siitä, että hän olisi minun. Voisiko mikään oikeastaan olla paremmin? Aina kai jokin voisi, mutta mä en ala niitä miettimään. Nyt olen onnellinen. Istun pehmeässä hieman kutittavassa villapaidassa juoden teetä, katsellen hänen ja minun = meidän kuvimme ja hymyillen kuuntelen Olavi Uusivirtaa. Ainiin, tiistaina juttelin kahden söpön vanhuksen kanssa. (Jos niin saa sanoa?)

''tunteihin on helppo eksyä''

oli kaunis päivä. Aurinko paistoi ja meillä kyläili illan ajan kaksi ihanaa tyttöä, joiden viime vierailusta on muuten aivan liian kauan. Olisin halunnut pyytää anteeksi, että en ole pitänyt tarpeeksi yhteyttä, mutta en osannut sen kaiken iloisuuden keskellä. Kuitenkin, anteeksi. Olisivatpa jääneet yöksi, olisi ollut ihana viipyillä siinä iloisessa puheensorinassa ja niissä iloisissa hymyissä. Mä makaan sängyllä ja tuijotan ruutua. On aivan liian hiljaista. Nyt kone soittaa hiljaista musiikkia ja raksuttaa tinnityksen päälle, joka soi korvassa pistävänä.

''näen hetken sun ääriviivasi''

Yritin kirjoittaa ääripäästä toiseen menemiseen. Jäin kuitenkin jumiin, kun yritin miettiä pintaa syvemmälle. Tuijotampa hetkisen tätä ruutua ja mietin mistä kirjoitan.

No nukuin huonosti ja pyörin puolikkaan yön, välillä silittelin hänen tukkaansa ja toivoin salaa, että hän heräisi. Aamulla sängyssä mietin pääni sisällä olenko pahalla vai hyvällä päällä. Hetken mietittyäni päädyin jälkimmäiseen vaihtoehoon. Koulua oli vain muutama tunti. Puolessavälissä kävely matkaani linja-autoasemalle tajusin, että kamerani jäi asuntolalle. Pienen hetken mietin annanko olla vai otanko riskin myöhästyä bussista. Päätin ottaa riskin ja lähdin juoksemaan takaisin päin. Ehdin bussiin ja olin jopa kaksi minuuttia etuajassa. Pidän bussimatkoista, pidän kun saan olla hiljaa, rentoutua ja katsella jo tutuiksi tulleita maisemia. Nykyään bussit joilla kuljen, ovat aivan täynnä ja se ei totisesti ole kivaa. En jäänyt kotipysäkilläni pois vaan jatkoin tampereelle, mistä pyysin isää hakemaan.(Pelkästään vain siksi, että en jaksanut yrittääkkään tunkea ihmistäyteisen kapean käytävän läpi kassini kanssa.) Onneksi päätepysäkki oli isän työmatkan varrella. Illan vietin mummilassa ja join monta kuppia teetä, lueskelin vähän ja lämmittelin ihana koira sylissäni. Minulla oli mukavaa. Istuin rannassa ja muistelin edellisten syksyjen iltoja. Sitä, kun kävelin hämärässä, kengät kädessäni ja sitä, kun katulamput vähän räpsyen syttyivät ja hengitys melkeinpä vähän huurusi. 

''i tried to be perfect but nothing''

Kesä on ohi. Näin eräänä yönä kaunista unta, siinä olin kaunis ja sanoin ikuisesti. Se oli kaunein näkemäni uni, mutta minä en ollut ehkä minä. Se oli aivan, kun elokuvasta ja aurinko paistoi kirkkaasti. Yritän tulkita itseäni, mutta turhaan. ''Kaikki on hyvin'' hän sanoi ja halasi minua tiukasti.

''sinä olet kaunis ja jos tahdot''

Tänään, kun kävelin juna-asemalle, kaaduin ja nopeasti veri valui polvesta kengälleni. Annoin olla ja kiroten naurahdin itselleni. Moni ohikulkija vilkaisi jalkaani. Toivoin, että joku olisi tarjonnut paperia, mutta ei. Junassa painoin polveani sukalla. Kotona äiti kysyi olinko humalassa. Ei, en ollut. 

Oon ollut ja oon aika levoton. Levottomuus on lisääntynyt ja oon ollut pahana. Puran sen vääriin ihmisiin. Esimerkiksi vanhempiin. Kuitenkin erityisesti yksi ihminen on siihen aivan väärä, nimittäin hän. Eilen illalla kirjoitin hänen selkäänsä, että olen onnellinen sotku. Muutamasta asiasta sen lisäksi olen kuitenkin täysin varma. Yksi niistä on se, että inspiroidun hänestä joka päivä.

Huomenna alkaa kesäloman viimeinen viikko. Mielelläni mä palaan asuntolaan, mutta on haikea ajatella, että meidän tämä kesä on pian ohi. Tahtoisin nyt enemmän, kun mitään olla joka ikisen minuutin hänen vierellään. Kaksi yötä ja olen taas hänen luonaan. Kirjoitin, että nyt kaksi yötä erossa tuntuu erityisen pahalta, mutta ainahan se tuntuu. Minua ei haittaa, jos huominen menee hitaasti. Aijon nauttia siitä, että kesäloman viimeisen viikon ensimmäinen päivä ei meinaa ehkä loppua.

''kuin kettujen kepeää juoksua, minä sinua''

Kirjoitin taas illalla monta sivua. Kirjoitin mielikuvitukseni luomasta ihmisestä, ihmisistä. Pikkuhiljaa tajusin, että yhdessä ihmisistä on paljon häntä. Monta kaunista asiaa, mitä hänessä näen. Ja tämä ihminen mielikuvitukseeni syntyi, kun ajattelin kirjoittaa kauniista ihmisestä. Ihmisestä, jolla on kaunis sydän. Hän ei siis olekaan mielikuvitusta. (Kysyin  juuri häneltä, jolla on kaunis sydän, että onko kaunis sydän ja yhdyssana yhdyssana. Sain vastauksen, ja hän sanoi minua hömelöksi. Se on ihanaa) 

Minun piti kirjoittaa itsestäni, mutta kirjoitin hänestä. No, hänhän on osa minua. Tuntuu, että tästä tuli erittäin sekava kirjoitus. No, sekin on osa minua.

Huomenna lähden Raumalle.

''edes painovoima ei voi estää''

Olen ollut hiljainen. Katsoin Viron säätietoja ja mietin millaista hänellä on olla. Kerroin viestillä, että ikävöin. Hän on kauempana, kun yleensä.  Mitä enemmän mietin, sitä enemmän ikävä sattuu. Yritin miettiä helpottavia tekijöitä. Kuten, että käveli hän kuitenkin samassa kesäyössä, saman taivaan alla kanssani.
Olen vaan, annan ajan valua, menee se sitten hukkaan tai ei. Työnnän ahdistuksen pois ja yritän olla huoleton. Kävelen kesäyössä ja annan kenkien kastua, välittämättä siitä. Kerään kukkia käsiini, että minulla on jotakin näpräiltävää. Pian heitän ne ojaan. Kävelen Greg Laswellin hiljaa soidessa kännykästäni hiekkatietä pitkin. Mietin sanoja, vaikka olenkin Englanninkielessä lähes nolostuttavan huono. Säpsähdän, kun pieni lintuparvi lennähtää ilmaan. Yritän saada kiinni sumusta tietäen, että se on mahdotonta. Annan kilometrien kertyä. Keskityn valokuvaamiseen. Astelen hieman musiikin tahdissa. Hiljaa, pieniä askeleita. Nyt alkaa ukkostaa.

''uskallanko astua, kun pelkään pimeää''

Kirjoitin paljon, kone päätti sammua. Mä en jaksa edes yrittää kirjoittaa sitä kaikkea uudestaan. Mutta tiivistettynä:

Kirjoitin siitä, kuinka en pysty samoihin asioihin, kuin ennen. Esimerkkinä käytin uimatornista järveen hyppäämistä ja jotain muuta, mitä en nyt saa päähäni. Kirjoitin, kuinka hyvin viihdyn kotona tai hänen luonaan ja siitä, että en halua olla ilman molempia kauaa. Pohdin olenko kotikissa. Mietin, kuinka tällähetkellä maailma tai minä ahdistaa erityisen paljon.(en tiedä kumpi) Mutta se on ohimenevää. Pelkäänkö mä taas pimeää? Onneksi en ole yksin, on helpompaa herätä hänen viereltään ennen, kun kohtaa maailman tai itsensä.

Kirjoitin siitä, kuinka olin kuvaamassa puunlatvojen yläpuolella. Kirjoitin, että lempikenkäni ovat pahasti rikki ja että en aio luopua niistä silti. Kirjoitin kesäöistä, joidenka en tahdo loppuvan.

''i got so much love to give to you''

Viimeisimmät päivät ovat koostuneet pääosin onnentuntemuksista. Sellaisia voi löytää useasta eripaikasta, mutta yleensä minulla ne tuppaavat löytymään hänen läheltään. Silloinkin, kun pää tuntuu lähinnä valtavalta pyörremyrskyltä, johon tarttuu asioita. Kun asiat pyörii ja tuntuu, kuin olisi väärinpäin, silloin tunnen, kuinka turvaa ja lohtua voivat käsivartesi tuoda.

Nautin yhteisestä ajastamme. Aivansama mitä tehdäänkin. Vaikka häntä vähän ärsyttääkin, kun asiat on ''ihan sama'' niin ne silti joskus ovat. Mä nautin siitä, kun katsomme televisiota ja mä painaudun sun kainaloosi. Nautin siitä, kun olemme rantakalliolla, syömme ja uimme alasti. Mä nautin siitä, kun pelaamme ja nauramme typeryyksillemme. Mä nautin siitä, kun kuskaamme toisiamme pyörän tarakalla(joskus hiki valuen) ja pelkäämme sen menevän rikki. Mä nautin siitä, kun sä luet minulle kauniilla äänelläsi kirjan sivuja ääneen. Mä nautin, kun me vaan kävellään hiljaa. Mä nautin siitä, että mä en voi kirjoittaa kaikkia asioita, joista mä kanssasi nautin. Sillä tajuan, että niistä tulisi aivan liian pitkä lista. Sen mä vielä mainitsen, että mä nautin myös siitä, että tajuan kauniit hetket hänen kanssaan ja kirjoitan niistä samalla, kun kyyneleitä tipahtelee näppäimistölle. Sillä onko mitään hienompaa, kun itkeä aidosta onnesta.

Ainiin, hän sanoo usein, että näytän päihtyneeltä. Ehkä minä olenkin, ehkä olen päihtynyt hänestä. Humaltunut tunteesta, jonka vain hän saa minut tuntemaan.

''valkoinen on mieli, joka kuvia liimaa kiinni''

Mä kirjoitan nyt vain perhereissusta. Vaikka ruisrockista kirjoittaminen tuntuisi paljon luontevammalta, koska siitä on vain päivänverran. Kirjoitan siitä vasta, kun saan joltakin muutaman kuvan sieltä. 

Oltiin kaksi yötä perheen kesken Lohjalla ja Porvoossa. En muista, koska oltaisiin oltu ihan vaan nelisteen jossakin reissussa. Aina on joku kaveri tai tuttavaperhe ollut mukana. Toisaalta oli kiva olla näin, sain olla se nuorin, jonka ei tarvitse huolehtia yhtään mistään. Porvoon vanhakaupunki oli kaunis, olisin voinut jäädä sinne pidemmäksikin aikaa ja valokuvata niin paljon kuin sielu sietää. Kun kävelin niillä kapeilla vanhoilla mukulakivisillä kaduilla, inspiroiduin hurjasti. En muista, koska viimeksi olisin inspiroitunut noin paljon jostakin. (Okei, jos yhtä tyttöä ja musiikkia ei lasketa.) Näin myös yhtä koulukaveria ja hänen kavereitaan. Istuskeltiin yhden luona kahvilla ja katselimme televisiota, sielä oli myös oikein siliteltävä koira josta kovasti pidin. Yöllä mä vihkooni kirjoitin ja kirjoitin, eikä siihen meinannut tulla loppua. Kirjoitin kauniista Porvoosta, jota mä vielä tulisin ikävöimään ja kirjoitin hänestä, jonka luo minulla oli kova ikävä, niin kova, että melkein sattui. 

''jos vain vierelläs oon, ei oo jäljellä pelkoo''

''jos ihmiset hylkää, maailma selän kääntää

pysy lähellä mua

me rakkautta suojellaan

sitä puolustetaan, mihin tahansa hintaan

Sä olet mun

mä sun''

''Kuinka mä olen löytänyt hänet'' ja monen monta kehua, minun päässäni lähes huusi, kun tajusin ettemme ollutkaan menossa hänen luokseen. Hänellä oli yllätys, minulle. Kukaan ei ole koskaan tehnyt minulle mitään sellaista, enkä haluaisikaan, että kukaan muu olisikaan. Minun teki mieli hypätä syleilyysi, siinä kaikkien edessä hämeenkadulla. Olisipa minulla ollut kamera, niin olisin voinut ikuistaa tämän unohtumattoman hetken. Joka on kuitenkin onneksi ikuistettu jonnekkin muualle, onhan se unohtumaton.

Olen pohtinut tällaista: En ole pitkään aikaan ollut huoleton omaitseni. Musta tuntuu, että ennen olin kovinkin huoleton. En kuitenkaan ole varma, voi olla, että kuvittelen vain. Ja jos olinkin, niin ehkäpä minusta on sitten tullut vastuullisempi, mikä on ihan hyvä, eihän mulla ole enään pitää matkaa täysi-ikäisyyteen. Joka tapauksessa, hänen kanssaan minä olen se huoleton pieni Jenny, mikä ehkä joskus olin. Stressi elämästä ja tulevaisuudesta vain kaikkoaa, kun hän on vieressäni. 

Minulla ei ole mitään kuvaa, mikä olisi yhtä paljon, kuin tämä kaikki. Tämä tämänlainen onni, mille ei ole sanoja, eikä kuvia, eli tuhatkaan sanaa ei riitä. Nyt mä lähden pakkaamaan, lähden viikonlopuksi leirille.

''And I belong to you 'cause my heart is red''

Olin hänen kanssaan, neljä yötä ja lähes neljä päivää. Vihdoinkin saatoin olla ilman ikävää, hukuttautua hänen katseeseensa ja tähän tunteeseen. Aika vaan kuluu, jokainen hetki on liian vähän, vaikka oikeasti jokainen hetki on niin paljon. Hänen kanssaan olen täynnä onnea. Luulen, että hänkin. Tämä Juhannus oli erilanen. Me vaan oltiin. Me käytiin pihalla, istuttiin vuorotellen pyörän tarakalla. Me käytiin syöttämässä sorsia. Me pelattiin korttia. Me hymyiltiin, pärskähdeltiin hullunlailla nauramaan toisillemme, itsellemme ja meille. Me makoilimme vierekkäin, välillä selät vastakkain. Me katseltiin leffoja, välillä keskittyen elokuvaan, välillä toisiimme. Me kuuntelimme musiikkia, söimme ja juttelimme. Me olimme lähekkäin. Me oltiin me. Me ollaan me. Tästä me koostumme. Me koostumme toisistamme.

''nyt saa avata silmät, ollaan melkein perillä''

Aamupäivästä käytiin ostamassa kaverin kanssa liput ruisrockiin. Eniten odotan, että saan olla lähes hukkuimaisillani Olavi Uusivirran lähes kylmiä väreitä tuottavaan ääneen. Ne biisit tuovat mieleeni monia huolettomia ja ei niin huolettomia kesäiltoja parin vuoden takaa. Monista uusimmista kappaleista mun mieleeni tulee kuitenkin minä ja hän, eli me, meidän onnemme. Meidän yhdessävietettyjä aamuja, päiviä, iltoja ja öitä. Se, kun mä nukahdin hänen syliinsä asuntolan sohvalla. Se meidän yhteinen kävelyretki, joka oli ehkä tarkoitettukin käveltäväksi hetkeksi eksyksiin. Se, kun hän kesken koulupäivän toi minulle kukkasen, jonka mä asetin korvani taa. Se, kun syötiin kevään ensimmäiset jäätelöt ja juteltiin meistä. Sen jälkeen halattiin ja mun poskille tipahti taas salaa yksi onnen kyynel. Se, kun hän odotteli bussiasemalla kotiin lähtevää bussia ja mä lautailin lujaa hänen luokseen, että näen hänet vielä kerran ennen seuraavaa viikkoa. Se, kun sä raapustit meidän nimikirjaimet vanhan venevajan seinään. Moni Olavin biisi, muistuttaa minua kaikesta tästä ja paljon muustakin. Moni Olavin biisi saa minut muistelemaan, ikävöimään, haaveilemaan yhteisestä tulevaisuudesta ja tajuamaan kerta toisensa jälkeen, kuinka onnellinen olen hänen kanssaan.

 Mä pyöräilin, tallustin kapeaa polkua, jossa pisimmät heinät osuivat mun olkapäihin. Päädyin kauniille niitylle, luin kirjaa, join mehua ja keräsin kukkia. Kukkia kerätessä mä lauleskelin huolettomana, kuuntelin poikasiaan suojelevan fasaanin ääntä, ja mietin, kuinka onnellisuus huokui minusta.