''jos vain vierelläs oon, ei oo jäljellä pelkoo''

''jos ihmiset hylkää, maailma selän kääntää

pysy lähellä mua

me rakkautta suojellaan

sitä puolustetaan, mihin tahansa hintaan

Sä olet mun

mä sun''

''Kuinka mä olen löytänyt hänet'' ja monen monta kehua, minun päässäni lähes huusi, kun tajusin ettemme ollutkaan menossa hänen luokseen. Hänellä oli yllätys, minulle. Kukaan ei ole koskaan tehnyt minulle mitään sellaista, enkä haluaisikaan, että kukaan muu olisikaan. Minun teki mieli hypätä syleilyysi, siinä kaikkien edessä hämeenkadulla. Olisipa minulla ollut kamera, niin olisin voinut ikuistaa tämän unohtumattoman hetken. Joka on kuitenkin onneksi ikuistettu jonnekkin muualle, onhan se unohtumaton.

Olen pohtinut tällaista: En ole pitkään aikaan ollut huoleton omaitseni. Musta tuntuu, että ennen olin kovinkin huoleton. En kuitenkaan ole varma, voi olla, että kuvittelen vain. Ja jos olinkin, niin ehkäpä minusta on sitten tullut vastuullisempi, mikä on ihan hyvä, eihän mulla ole enään pitää matkaa täysi-ikäisyyteen. Joka tapauksessa, hänen kanssaan minä olen se huoleton pieni Jenny, mikä ehkä joskus olin. Stressi elämästä ja tulevaisuudesta vain kaikkoaa, kun hän on vieressäni. 

Minulla ei ole mitään kuvaa, mikä olisi yhtä paljon, kuin tämä kaikki. Tämä tämänlainen onni, mille ei ole sanoja, eikä kuvia, eli tuhatkaan sanaa ei riitä. Nyt mä lähden pakkaamaan, lähden viikonlopuksi leirille.

''And I belong to you 'cause my heart is red''

Olin hänen kanssaan, neljä yötä ja lähes neljä päivää. Vihdoinkin saatoin olla ilman ikävää, hukuttautua hänen katseeseensa ja tähän tunteeseen. Aika vaan kuluu, jokainen hetki on liian vähän, vaikka oikeasti jokainen hetki on niin paljon. Hänen kanssaan olen täynnä onnea. Luulen, että hänkin. Tämä Juhannus oli erilanen. Me vaan oltiin. Me käytiin pihalla, istuttiin vuorotellen pyörän tarakalla. Me käytiin syöttämässä sorsia. Me pelattiin korttia. Me hymyiltiin, pärskähdeltiin hullunlailla nauramaan toisillemme, itsellemme ja meille. Me makoilimme vierekkäin, välillä selät vastakkain. Me katseltiin leffoja, välillä keskittyen elokuvaan, välillä toisiimme. Me kuuntelimme musiikkia, söimme ja juttelimme. Me olimme lähekkäin. Me oltiin me. Me ollaan me. Tästä me koostumme. Me koostumme toisistamme.

''nyt saa avata silmät, ollaan melkein perillä''

Aamupäivästä käytiin ostamassa kaverin kanssa liput ruisrockiin. Eniten odotan, että saan olla lähes hukkuimaisillani Olavi Uusivirran lähes kylmiä väreitä tuottavaan ääneen. Ne biisit tuovat mieleeni monia huolettomia ja ei niin huolettomia kesäiltoja parin vuoden takaa. Monista uusimmista kappaleista mun mieleeni tulee kuitenkin minä ja hän, eli me, meidän onnemme. Meidän yhdessävietettyjä aamuja, päiviä, iltoja ja öitä. Se, kun mä nukahdin hänen syliinsä asuntolan sohvalla. Se meidän yhteinen kävelyretki, joka oli ehkä tarkoitettukin käveltäväksi hetkeksi eksyksiin. Se, kun hän kesken koulupäivän toi minulle kukkasen, jonka mä asetin korvani taa. Se, kun syötiin kevään ensimmäiset jäätelöt ja juteltiin meistä. Sen jälkeen halattiin ja mun poskille tipahti taas salaa yksi onnen kyynel. Se, kun hän odotteli bussiasemalla kotiin lähtevää bussia ja mä lautailin lujaa hänen luokseen, että näen hänet vielä kerran ennen seuraavaa viikkoa. Se, kun sä raapustit meidän nimikirjaimet vanhan venevajan seinään. Moni Olavin biisi, muistuttaa minua kaikesta tästä ja paljon muustakin. Moni Olavin biisi saa minut muistelemaan, ikävöimään, haaveilemaan yhteisestä tulevaisuudesta ja tajuamaan kerta toisensa jälkeen, kuinka onnellinen olen hänen kanssaan.

 Mä pyöräilin, tallustin kapeaa polkua, jossa pisimmät heinät osuivat mun olkapäihin. Päädyin kauniille niitylle, luin kirjaa, join mehua ja keräsin kukkia. Kukkia kerätessä mä lauleskelin huolettomana, kuuntelin poikasiaan suojelevan fasaanin ääntä, ja mietin, kuinka onnellisuus huokui minusta.

''sä heräisit siinä mä oisin ja sanoisin kulta''

Olin kaksi päivää ja yön Turussa. Voisin kirjoittaa pitkästi kaikesta siitä, voisin kirjoittaa museoretkistä, meren rannasta, maailman parhaimmista patongeista, iloisista ihmisistä, jotka saivat mut haaveilemaan ja miettimään häntä. Näin onnellisia pareja istumassa puistossa ja mä näin hänet ja minut siinä. Hän ei kuitenkaan ollut siinä. Mulla oli ikävä, hyvällä tavalla ikävä.

Mä en kirjoita enempää Turun reissusta, nyt ei tunnu siltä. Ilman sua mun lähellä, joskus tuntuu niin, niin yksinäiseltä. Ei sitä osaa selittää. Tuntuu, että jotkut laulujen säveltäjät ja sanoittajat ovat tunteneet samalla tavalla. Tiedän, en ole yksin. Hän on, mutta ei vieressäni. Kun kuuntelen muutamaa biisiä vuorotellen, kuulen heti alusta asti yksinäisyyden ja ikävän. Mä tahdon painautua häneen tiukasti kii ja olla päästämättä irti. Mä en tahdo, että meidän välissä on mitään. Mun sydän on täynnä kliseisiltä kuulostavia lauseita ja ikävää. En tiedä, nähdäänkö me pian vai kohta, mutta se aika tuntuu liian pitkältä. Mä en ole nyt siinä mihin kuulun. Mä voisin mennä katolle istumaan, odottaa vaikka kokoyön. Odottaa tähdenlentoa, kun näkisin sen, sulkisin silmäni ja toivoisin sinut tänne, tai minut sinne, tai meidät ihan mihinkä vain. Haluan tallettaa meidän jokaisen hetken ja piilottaa ne, niin ettei mikään voi niitä hukuttaa.

''Something about the way your hair falls in your face''

Kirjoitin blogitekstin kolmenpäivän ajalta päähäni pyöräillessäni jalkapallokentältä kotiin. Taistellessani puhelimeni kanssa kaikki teksti pyyhkiytyi päästäni, mutta koitan löytää tekstin uudelleen.

Torstaina päivällä menin bussilla hakemaan tyttöäni Tampereelta. Oi mä olin niin onnessani. Kolmena viimeisimpänä aamuna, kun heräsin, vieressäni ei ollutkaan vaan seinä. Vieressäni oli hän. Oli ihana saada illalla käpertyä hänen kainaloonsa ja kuunnella sitä suloista tuhinaa, joka hänen nukkuessaan kuuluu. Oli ihana puhua meistä. Oli ihana kuunnella, kun hän nauraa meidän tyhmille jutuillemme. Oli ihana nähdä, kun hän hymyilee. Oli ihana tuntea hänen lämpönsä. Voisin jatkaa tuota listaa pitkälle.
Lauantaina käytiin Tampereen prideillä marssimassa. Tänään mä saatoin hänet juna-asemalle. Katsoin, kuinka kaunis hän oli kukkamekossaan, suukotin hänen kaulaansa ja halasin. Olisin tahtonut jäädä siihen halaukseen pitkäksi aikaa, mutta oli juostava karkuun mun kyyneleitä. Olen tehnyt niin koko loppu päivän. Lähdin potkimaan jalkapalloa ja hommasin tekemistä huomiselle. Mutta nyt, mä annan parin kyyneleen karata poskilleni, vaikka tiedän, että pian pääsen taas hänen luokseen. On niin tyhjää

''ikävää, jota ei selittää voi viisaimmatkaan, meihin se tarrautui''

Ulkona vaan sadepisarat tanssahtelevat vähän väliä ja osuvat ikkunaan. Ja jos menee pihalle, pisarat tipahtelevat kasvoille ja tuuli vie hiuksia jokasuuntaan. Nyt on kesäloma, enkä mä taida sisäistää sitä vielä muutamaan päivään. Ainakaan muutamaan päivään. Oli kevätjuhla ja mä en millään ymmärrä, että huomenna en lähdekkään asuntolaan, enkä pariin kuukauteen.

Vähän oon jo viikonlopun aikana kieriskellyt ikävässä, kun mietin, että en häntä huomenna näekkään. En pääsekkään kietoutumaan illalla hänen käsiinsä ja painautua täysin kii, enkä kuunnella hänen rauhallista hengitystään ennenkuin nukahdan, enkä jutella illalla päivän tapahtumista, enkä kuunnella rauhoittavaa puhetta. Joudun heräämään ilman epämääräisiä muminoita. Ja kun käännyn aamulla etsimään käsilläni sinua, vastaani tuleekin vaan seinä tai sängynreuna.