Toissapäivänä oli mukava päivä, toivoin että kaiken kuului olla niin. Aamusta mä olin Jennin kanssa Tampereella, käytiin hakemassa sille lävistys ja pyörittiin ympyrää. Etsittiin kivaa kahvilaa. Löydettiin sellainen, mutta sinne ei menty. Mun mielestä se oli liian söpö ja kaunis. Päädyttiin mäkkäriin. Illemmalla lähdin Forssaan ja täälä mä istun. Katselen ikkunasta kuinka vanhat ihmiset kävelevät kauppaan ja kaupasta takaisin koteihinsa. Hymyilen pienoiselle koiralle, joka käy välillä multa kerjäämässä huomiota.
Kello on nyt puoli kahdeksan aamulla, mulla on loma. Mä istun siskon yksiössä, sisko on töissä. Mä mietin asioita taas, mietin ja silittelen koiraa. Olisipa joku, joka vaan kertoisi mulle milloin mä oon tekemässä oikein. Oonko mä nyt tekemässä oikein? Soitinko eilen puhelun liian nopeasta mielijohteesta, soitinko eilen kaksi puhelua liian nopeasta mielijohteesta. Ehkä mä en miettinyt kaikkia näkökulmia asiassa. Pelkäänkö liikaa menettäväni? Voinko mä nyt menettää kaksi ihmistä kerralla? Sanottaispa mulle että en mä menetä. Kerrottaispa mulle, että sitä mä pelkään turhaa. Mun tunteet vie mua liian helposti erisuuntiin. Mä oon ihminen joka antaa tunteiden päättää. Kaikissa elokuvissakin sanotaan, että anna sydämen päättää. Mä annan aina. Onko se sittenkään niin hyvä juttu? Mä haluan saada oikean vastauksen. Jospa sellaista ei ole? En mä jaksa uskoa että sellaista on. Haluan mä niin uskoa. Entä jos on useampi oikea vastaus, useampi kuin yksi. Silloinhan kaikki olisi helpompaa, tai sitten vaikeampaa. Pääasia tässä on se etten menetä. Mä en halua menettää. Nyt kello on jo puoli kymmenen. Kaksi tuntia mä vaan istuin ja mietin, välillä kirjoitin. Mä en saa selvää mun ajatuksista.
''Minä opin hitaasti uudet askeleet
otan ensimmäiset haparoiden
voit pelastaa mun hengen
tai rikkoa mut uudelleen.''
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti