Mun ei ehkä tarvitse yrittää olla iloinen. Mun ei tarvitse yrittää unohtaa. Voin mä muistella, muistella niin, että jokupäivä se ei satuta mua sisältä. Viimeviikolla mä oikeasti olin iloinen ja eilen mä olin tosissani ja oikeasti ja iloinen. Mutta tajusin että mä en voi vaan unohtaa. Miksi mun edes pitäisi? Ei mun tarvitse, mä saan muistella. Mä saan itkeä. Mä saan olla suruisa. Mä saan olla iloisa. Saan tuntea kaikkia tunteita, vihaakin. Mutta sitä en tunne. Saan tuntea ikävääkin. Kukaan ei mua kiellä ja mua ymmärretään ja mäkin ymmärrän itseäni, kai. Voin mennä elämässä eteenpäin vaikka suruilen välillä. Saan puhua hänestä ja saan puhuan hänelle. Saan olla se joka pelkää, se joka on epävarma ja se joka ei luota.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti