''Verhojen läpi tuli aamu''

Tällä viikolla keväinen olo. Sulaneet tiet oli mukavia talloa. Me Julian kanssa niin innostuttiin kevään tulosta, että käytiin ostamassa lasipullossa colaa. Siitä tulee ihan erilainen fiilis, kuin muovipullossa olevasta colasta. Mentiin laiturille istumaan, juotiin colaa ja puhuttiin. Ulkona kävi kuitenkin kylmä tuuli, talvinen tuuli. Ei sellainen kivasti korvaan puhaltava keväinen hento tuulenvire, joka kivasti kutittaisi korvia ja tuottaisi kylmiä väreitä. Lauran kanssa käytiin salilla ja mulla tuli lihaskivuista huolimatta hyvä olo. Mulla tuli turvallinen olo tästä viikosta. Pari asiaa oli vähän kuin ennen. Mä olin valmentamassa jalkapalloa, mulla oli oikeastaan ikävä jalkapalloa. Tai no useinhan mä ikävöin, että pääsisin kentälle pelailemaan tosissani. Mulla on ikävä niitä kesälomia, kun ei oikein muuhun keskitytty, kuin futikseen. Kun yhdessä kavereiden kanssa jäätiin vielä reenienkin jälkeen pelailemaan. Ja sitten mentiin vielä uimaan ja sitten poljettiin kotio. Mulla on ikävä niitä kavereita, joita enään en oikeastaan näe. Yksi toinenkin asia oli kuin jonkin aikaa sitten. Mä voisin melkein sanoa, että on kiehtovaa tehdä jotain mikä melkein pelottaa, mutta samalla se tuntuu oikealle.

 Tänään me mentiin Roosan kanssa paikkaan, missä kävin pienempänä useammin. Naurahdellen ja liukastellen jäätyneitä metsäpolkuja pitkin kävelimme järvelle. Roosan oli pakko käydä kävelemässä jäällä, pelkäsin kokoajan että se pettää. Me ei jaksettu kävellä järveltä pois, soitettiin iskä hakemaan. Ainiin ja piiloteltiin myös yhtä tuttua, tuttua jolle oikeastaan olisi voinut käydä sanomassa hei. 

Nyt mä istun ja kuuntelen musiikkia, jota en ole muutamaan viikkoon kuunnellut. Pyörittelen sanottuja asioita päässäni. Miettimättä niitä kuitenkaan liikaa. Se ei ole paaduttavaa. Mä en oikeastaan edes tiedä mitä sana ''paaduttaa'' tarkoittaa. Se vain ensimmäisenä mieleeni jostakin tupsahti, tai vähintäänkin toisena. Luin jostakin muutama minuutti sitten lauseen jota mietin jonkin hetken ja tajusin että sen idea oli kertoa että, Ei elämä ole etsimistä, rakentamista se on. musta se on tähän hetkeen hyvä lause. Kiitän itseäni, että pysähdyin just sen lauseen kohdalle. Sattumalta. 

Tänä iltana mä haluan lukea satuja. Mä otan jonkun vanhan satukirjan, jota äiti luki mulle ollessani pieni. Niin kauan, että mä tuhisten nukahdin kippuralle. Nyt mietiskelen tässä mikä kumma se on, joka sekoittaa ihmisen pään, varoittamatta ja joskus enemmän kuin kerran. Mä en yleensä mieti, mitä kirjoitan. Mä vain kirjoitan. Joskus edes miettimättä, mitä mä oikeastaan edes kirjoitan.

''you will never be forgotten''

On hyvä vain istua pimeässä. Niin pimeässä, ettei yhtäkään varjoa ilmesty yhteenkään nurkkaukseen. Niin pimeässä, että vain huonekalujen rajat erottuvat.

''olen palasista koottu peli''

Toissapäivänä oli mukava päivä, toivoin että kaiken kuului olla niin. Aamusta mä olin Jennin kanssa Tampereella, käytiin hakemassa sille lävistys ja pyörittiin ympyrää. Etsittiin kivaa kahvilaa. Löydettiin sellainen, mutta sinne ei menty. Mun mielestä se oli liian söpö ja kaunis. Päädyttiin mäkkäriin. Illemmalla lähdin Forssaan ja täälä mä istun. Katselen ikkunasta kuinka vanhat ihmiset kävelevät kauppaan ja kaupasta takaisin koteihinsa. Hymyilen pienoiselle koiralle, joka käy välillä multa kerjäämässä huomiota. 

Kello on nyt puoli kahdeksan aamulla, mulla on loma. Mä istun siskon yksiössä, sisko on töissä. Mä mietin asioita taas, mietin ja silittelen koiraa. Olisipa joku, joka vaan kertoisi mulle milloin mä oon tekemässä oikein. Oonko mä nyt tekemässä oikein? Soitinko eilen puhelun liian nopeasta mielijohteesta, soitinko eilen kaksi puhelua liian nopeasta mielijohteesta. Ehkä mä en miettinyt kaikkia näkökulmia asiassa. Pelkäänkö liikaa menettäväni? Voinko mä nyt menettää kaksi ihmistä kerralla? Sanottaispa mulle että en mä menetä. Kerrottaispa mulle, että sitä mä pelkään turhaa. Mun tunteet vie mua liian helposti erisuuntiin. Mä oon ihminen joka antaa tunteiden päättää. Kaikissa elokuvissakin sanotaan, että anna sydämen päättää. Mä annan aina. Onko se sittenkään niin hyvä juttu? Mä haluan saada oikean vastauksen. Jospa sellaista ei ole? En mä jaksa uskoa että sellaista on. Haluan mä niin uskoa. Entä jos on useampi oikea vastaus, useampi kuin yksi. Silloinhan kaikki olisi helpompaa, tai sitten vaikeampaa. Pääasia tässä on se etten menetä. Mä en halua menettää. Nyt kello on jo puoli kymmenen. Kaksi tuntia mä vaan istuin ja mietin, välillä kirjoitin. Mä en saa selvää mun ajatuksista.

''Minä opin hitaasti uudet askeleet
otan ensimmäiset haparoiden
voit pelastaa mun hengen
tai rikkoa mut uudelleen.''

''haihduttiin niinkuin lumi kevätsäässä''

Mun ei ehkä tarvitse yrittää olla iloinen. Mun ei tarvitse yrittää unohtaa. Voin mä muistella, muistella niin, että jokupäivä se ei satuta mua sisältä. Viimeviikolla mä oikeasti olin iloinen ja eilen mä olin tosissani ja oikeasti ja iloinen. Mutta tajusin että mä en voi vaan unohtaa. Miksi mun edes pitäisi? Ei mun tarvitse, mä saan muistella. Mä saan itkeä. Mä saan olla suruisa. Mä saan olla iloisa. Saan tuntea kaikkia tunteita, vihaakin. Mutta sitä en tunne. Saan tuntea ikävääkin. Kukaan ei mua kiellä ja mua ymmärretään ja mäkin ymmärrän itseäni, kai. Voin mennä elämässä eteenpäin vaikka suruilen välillä. Saan puhua hänestä ja saan puhuan hänelle. Saan olla se joka pelkää, se joka on epävarma ja se joka ei luota.

''show me heart''

Tämä viikko on ollut outo, ehkä koska viimeviikolla odotin tästä viikosta jotain aivan muuta. Odotin että tämäviikko tulee olemaan täysin surumielinen. Ei, ei tullut. Olen hämmentynyt, mutta iloinen. Siitä saan kiittää yhtä ihmistä tai no oikeastaan useampaa, mutta erityisesti yhtä. Nauran ja hymyilen, iltaisin kuuntelen kuulokkeista salaa iloisten hupsujen renttujen musiikkia. En ole surullinen. Eilen oltiin tekemässä hampurilaisia ja tänään oltiin keilaamassa, mulla menee hyvin! Odotan viikonloppua hirveästi ja viikon lomaa, joka alkaa viikonlopun jälkeen.

''hiljaisia katseita, me ollaan''

Eipäs olla, koska ei ole meitä. On minä ja on hän, tasan niinkuin ennen meitä. Voinko mä edes kirjoittaa hänestä vai pitäiskö mun kirjoittaa siitä. Pitäiskö mun kirjoittaa ollenkaan? Mietin kysymyksiä, joihin tiedän vastauksia. Kysymyksiä, joihin luulen tietäväni vastauksia ja kysymyksiä joihin en tiedä, tai edes luule tietäväni vastausta. Luulen että niihin ei edes ole vastausta. Mielessäni mä voin vielä lausua ''me'' Mitä mä edes siitä hyödyn. Ehkä mä vain sillä lisää satutan itseäni. Mun ajatukset on aivan sekaisin. Tai niin mä ainakin uskottelen itselleni. En halua jäädä, enkä halua lähteä. En halua olla kanssa, en halua olla ilmankaan.