Kaksi viikkoa työharjoittelua takana ja kaksi edessä. Pärjään paremmin kuin odotin. Päivät kuluvat ja viihdynkin niin hyvin, kun asenteellani on tällä hetkellä mahdollista. Viihdyn myös kotona, mulla ei ole ikävä asuntolaan. Joka toinen tai vähintään joka kolmas ilta on ikävä parhaan ystävän luo, mutta sekin helpottaa kyllä melkein kännykän välityksellä.
Myönnän, että mun kotona viihtyminen ei johdu pelkästään mun perheestä tai kavereista. Se johtuu yhdestä, kenen silmiä voisin kehua päivästä toiseen, kenen hiuspehkoa voisin tuoksuttaa illasta toiseen. Mulla on niin kotoisaa.
Käytän kirjoitusta ekaa kertaa viikkoihin näin terapeuttisin merkityksin, kun kirjoitan, että mua sattui katsoa niitä kyyneleen täyttämiä kasvoja tänään. Minua sattuu ajatella niitä ja toivottavasti näen ne huomenna iloisina,
Minulla ei ole kaihoa silmissäni, eikä minun tarvitse etsiä tarkoitusta kokoajan. Minä en kaiu ja tunnen melkein kaiken. Viini maistuu tänäkin iltana hyvältä ja ei niin kauaa, että saan silittää pörröistä tukkaasi sinun nukahtaessasi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti