''kuin kettujen kepeää juoksua, minä sinua''

Kirjoitin taas illalla monta sivua. Kirjoitin mielikuvitukseni luomasta ihmisestä, ihmisistä. Pikkuhiljaa tajusin, että yhdessä ihmisistä on paljon häntä. Monta kaunista asiaa, mitä hänessä näen. Ja tämä ihminen mielikuvitukseeni syntyi, kun ajattelin kirjoittaa kauniista ihmisestä. Ihmisestä, jolla on kaunis sydän. Hän ei siis olekaan mielikuvitusta. (Kysyin  juuri häneltä, jolla on kaunis sydän, että onko kaunis sydän ja yhdyssana yhdyssana. Sain vastauksen, ja hän sanoi minua hömelöksi. Se on ihanaa) 

Minun piti kirjoittaa itsestäni, mutta kirjoitin hänestä. No, hänhän on osa minua. Tuntuu, että tästä tuli erittäin sekava kirjoitus. No, sekin on osa minua.

Huomenna lähden Raumalle.

''edes painovoima ei voi estää''

Olen ollut hiljainen. Katsoin Viron säätietoja ja mietin millaista hänellä on olla. Kerroin viestillä, että ikävöin. Hän on kauempana, kun yleensä.  Mitä enemmän mietin, sitä enemmän ikävä sattuu. Yritin miettiä helpottavia tekijöitä. Kuten, että käveli hän kuitenkin samassa kesäyössä, saman taivaan alla kanssani.
Olen vaan, annan ajan valua, menee se sitten hukkaan tai ei. Työnnän ahdistuksen pois ja yritän olla huoleton. Kävelen kesäyössä ja annan kenkien kastua, välittämättä siitä. Kerään kukkia käsiini, että minulla on jotakin näpräiltävää. Pian heitän ne ojaan. Kävelen Greg Laswellin hiljaa soidessa kännykästäni hiekkatietä pitkin. Mietin sanoja, vaikka olenkin Englanninkielessä lähes nolostuttavan huono. Säpsähdän, kun pieni lintuparvi lennähtää ilmaan. Yritän saada kiinni sumusta tietäen, että se on mahdotonta. Annan kilometrien kertyä. Keskityn valokuvaamiseen. Astelen hieman musiikin tahdissa. Hiljaa, pieniä askeleita. Nyt alkaa ukkostaa.

''uskallanko astua, kun pelkään pimeää''

Kirjoitin paljon, kone päätti sammua. Mä en jaksa edes yrittää kirjoittaa sitä kaikkea uudestaan. Mutta tiivistettynä:

Kirjoitin siitä, kuinka en pysty samoihin asioihin, kuin ennen. Esimerkkinä käytin uimatornista järveen hyppäämistä ja jotain muuta, mitä en nyt saa päähäni. Kirjoitin, kuinka hyvin viihdyn kotona tai hänen luonaan ja siitä, että en halua olla ilman molempia kauaa. Pohdin olenko kotikissa. Mietin, kuinka tällähetkellä maailma tai minä ahdistaa erityisen paljon.(en tiedä kumpi) Mutta se on ohimenevää. Pelkäänkö mä taas pimeää? Onneksi en ole yksin, on helpompaa herätä hänen viereltään ennen, kun kohtaa maailman tai itsensä.

Kirjoitin siitä, kuinka olin kuvaamassa puunlatvojen yläpuolella. Kirjoitin, että lempikenkäni ovat pahasti rikki ja että en aio luopua niistä silti. Kirjoitin kesäöistä, joidenka en tahdo loppuvan.

''i got so much love to give to you''

Viimeisimmät päivät ovat koostuneet pääosin onnentuntemuksista. Sellaisia voi löytää useasta eripaikasta, mutta yleensä minulla ne tuppaavat löytymään hänen läheltään. Silloinkin, kun pää tuntuu lähinnä valtavalta pyörremyrskyltä, johon tarttuu asioita. Kun asiat pyörii ja tuntuu, kuin olisi väärinpäin, silloin tunnen, kuinka turvaa ja lohtua voivat käsivartesi tuoda.

Nautin yhteisestä ajastamme. Aivansama mitä tehdäänkin. Vaikka häntä vähän ärsyttääkin, kun asiat on ''ihan sama'' niin ne silti joskus ovat. Mä nautin siitä, kun katsomme televisiota ja mä painaudun sun kainaloosi. Nautin siitä, kun olemme rantakalliolla, syömme ja uimme alasti. Mä nautin siitä, kun pelaamme ja nauramme typeryyksillemme. Mä nautin siitä, kun kuskaamme toisiamme pyörän tarakalla(joskus hiki valuen) ja pelkäämme sen menevän rikki. Mä nautin siitä, kun sä luet minulle kauniilla äänelläsi kirjan sivuja ääneen. Mä nautin, kun me vaan kävellään hiljaa. Mä nautin siitä, että mä en voi kirjoittaa kaikkia asioita, joista mä kanssasi nautin. Sillä tajuan, että niistä tulisi aivan liian pitkä lista. Sen mä vielä mainitsen, että mä nautin myös siitä, että tajuan kauniit hetket hänen kanssaan ja kirjoitan niistä samalla, kun kyyneleitä tipahtelee näppäimistölle. Sillä onko mitään hienompaa, kun itkeä aidosta onnesta.

Ainiin, hän sanoo usein, että näytän päihtyneeltä. Ehkä minä olenkin, ehkä olen päihtynyt hänestä. Humaltunut tunteesta, jonka vain hän saa minut tuntemaan.

''valkoinen on mieli, joka kuvia liimaa kiinni''

Mä kirjoitan nyt vain perhereissusta. Vaikka ruisrockista kirjoittaminen tuntuisi paljon luontevammalta, koska siitä on vain päivänverran. Kirjoitan siitä vasta, kun saan joltakin muutaman kuvan sieltä. 

Oltiin kaksi yötä perheen kesken Lohjalla ja Porvoossa. En muista, koska oltaisiin oltu ihan vaan nelisteen jossakin reissussa. Aina on joku kaveri tai tuttavaperhe ollut mukana. Toisaalta oli kiva olla näin, sain olla se nuorin, jonka ei tarvitse huolehtia yhtään mistään. Porvoon vanhakaupunki oli kaunis, olisin voinut jäädä sinne pidemmäksikin aikaa ja valokuvata niin paljon kuin sielu sietää. Kun kävelin niillä kapeilla vanhoilla mukulakivisillä kaduilla, inspiroiduin hurjasti. En muista, koska viimeksi olisin inspiroitunut noin paljon jostakin. (Okei, jos yhtä tyttöä ja musiikkia ei lasketa.) Näin myös yhtä koulukaveria ja hänen kavereitaan. Istuskeltiin yhden luona kahvilla ja katselimme televisiota, sielä oli myös oikein siliteltävä koira josta kovasti pidin. Yöllä mä vihkooni kirjoitin ja kirjoitin, eikä siihen meinannut tulla loppua. Kirjoitin kauniista Porvoosta, jota mä vielä tulisin ikävöimään ja kirjoitin hänestä, jonka luo minulla oli kova ikävä, niin kova, että melkein sattui.