Kesälomaa on kulunut jo muutama päivä, mutta musta ei tunnu yhtään siltä. Mun on heti alkuun kirjoitettava, että mua painaa syyllisyys. (en aijo edes kertoa mistä, piti vaan kirjoittaa se johonkin)
En tajua, että nyt mun pitäisi elää kesää. Mulla ei ole töitä, ei koulua. Tänään oli kauhea kiire, juoksin vaan paikasta toiseen. Oikeastaan ajoin (koska mulla on vihdoin ajokortti) Ollut pari viikkoa ja oon ajanut jo toista tuhatta kilometriä. Se on niin rauhoittavaa. Ajoin yhtenä yönä Yli kaksi tuntia, oli niin rauhallista ja kaunista. Sade ropisi auton kattoon ja mun lemppari biisit soi kaijuttimista. Olin menossa kauniiseen paikkaan, mua jännitti. Haluan muistaa sen perhosen vatsassa, vaikka en tiedäkkään onko se tarpeeksi. Tiedän vain sen, että sellaisia hetkiä ei kuulu unohtaa. Ei kuulu unohtaa sitä, kun aamulla herää kevyihin askeleihin ja vähän päästä säpsähtää siihen, kun joku silittää sun tukkaa. Ei pidä unohtaa sitä, kun nousee ylös ja katselee ikkunasta merta ja jopa tupakan tuoksu tuntuu melkein hyvälle. Nyt, kun mietin niin jo jonkin aikaa mä olenkin elänyt. Elänyt jollain tavalla ehkä enemmän, kun ennen. Jollain tapaa kuitenkin vähemmän. Vuosi sitten pelkäsin muutosta enemmän, kun mitään. Nyt oon ollut muutoksien alla monia hetkiä, ja vaikka kuulostaakin hirvittävän kornilta sanoa, niin kaikki muutokset on ollut hyviä.
